Pitkästä aikaa olen nyt pitänyt pari pelisessiota. Ensimmäisessä kohdattiin sininen lohikäärme ja toisessa saavuttiin uuteen paikkaan ja otettiin selvää mihin toinen Lyrandarin talon laivoista on kadonnut. Kirjoitan tähän nyt muutaman ajatuksen tuosta lohikäärmeen kohtaamisesta.
Lohikäärmesessioon kokonaisuutena olen tyytyväinen. Tyytyväisyys tulee siitä, että encounter oli haastava ja hauska samalla kertaa. Tyytyväinen olen myös siihen, että hahmot saapuivat rinta polleana Sharniin parin tonnin painonen lohikäärmeenraato laivankannella. Kokonaisuudessaan tapahtuma oli riittävän merkittävä.
Lohikäärmeiden kanssa on helppo epäonnistua. Kokonaisesta seurueesta pääsee helposti eroon yhdellä lohikäärmeellä. Toisaalta jos lohikäärmeen tappaminen on helppoa viidennen tason seikkailijoille, niin se on oikeastaan vielä pahempi tilanne. Sen ei pidä olla niin helppoa, että se olisi jokapäiväistä.
D&D on suunniteltu tasapainoiseksi. Meillä oli neljä hahmoa, joista kolme oli tasolla viisi ja yksi tasolla kuusi. Nuori sininen lohikäärme on tasolla 6 oleva solo monsu (XP 1250). Tämä tarkoittaa sitä, että viidelle kuudennen tason hemmolle ko. encounteri olisi ns. standardikamaa. Käytännössä mahdollisuus, että kaikki hahmot kuolisivat on melko pieni. Annoin tälle lohikäärmeelle lisää hit pointteja lennosta, koska minusta tuntui että menee liian helpoksi. Lopputulos oli hyvä.
Mukavaa on, että tämä jättää spekuloitavaa, pelasin tuon käärmeen enemmän brute-tyyliin kuin artillerynä mikä se itseasiassa on. Taistelu olisi ollut erilainen jos käärme olisi vetänyt silmukkaa ilmalaivan ympäri ja hönkinyt salamia vaikka pyrkien vahingoittamaan alusta sen sijaan että käy seurueen kimppuun. Ehkäpä niin sitten toisella kertaa. Ei meiltä lohikäärmeet lopu.
Tuossa tasapainossa piilee kuitenkin vaara. Jotta voitto tuntuu voitolta, epäonnistumisen mahdollisuus tulee olla olemassa. Mitä suurempi vaara, sen suurempi voitto. Ja toisaalta välillä pitää olla helppoa, mutta ei ehkä ikinä lohikäärmeiden kanssa.
Lohikäärmesessioon kokonaisuutena olen tyytyväinen. Tyytyväisyys tulee siitä, että encounter oli haastava ja hauska samalla kertaa. Tyytyväinen olen myös siihen, että hahmot saapuivat rinta polleana Sharniin parin tonnin painonen lohikäärmeenraato laivankannella. Kokonaisuudessaan tapahtuma oli riittävän merkittävä.
Lohikäärmeiden kanssa on helppo epäonnistua. Kokonaisesta seurueesta pääsee helposti eroon yhdellä lohikäärmeellä. Toisaalta jos lohikäärmeen tappaminen on helppoa viidennen tason seikkailijoille, niin se on oikeastaan vielä pahempi tilanne. Sen ei pidä olla niin helppoa, että se olisi jokapäiväistä.
D&D on suunniteltu tasapainoiseksi. Meillä oli neljä hahmoa, joista kolme oli tasolla viisi ja yksi tasolla kuusi. Nuori sininen lohikäärme on tasolla 6 oleva solo monsu (XP 1250). Tämä tarkoittaa sitä, että viidelle kuudennen tason hemmolle ko. encounteri olisi ns. standardikamaa. Käytännössä mahdollisuus, että kaikki hahmot kuolisivat on melko pieni. Annoin tälle lohikäärmeelle lisää hit pointteja lennosta, koska minusta tuntui että menee liian helpoksi. Lopputulos oli hyvä.
Mukavaa on, että tämä jättää spekuloitavaa, pelasin tuon käärmeen enemmän brute-tyyliin kuin artillerynä mikä se itseasiassa on. Taistelu olisi ollut erilainen jos käärme olisi vetänyt silmukkaa ilmalaivan ympäri ja hönkinyt salamia vaikka pyrkien vahingoittamaan alusta sen sijaan että käy seurueen kimppuun. Ehkäpä niin sitten toisella kertaa. Ei meiltä lohikäärmeet lopu.
Tuossa tasapainossa piilee kuitenkin vaara. Jotta voitto tuntuu voitolta, epäonnistumisen mahdollisuus tulee olla olemassa. Mitä suurempi vaara, sen suurempi voitto. Ja toisaalta välillä pitää olla helppoa, mutta ei ehkä ikinä lohikäärmeiden kanssa.
Kyllähän siinä aina on tietty vaaraelementti olemassa nopanheittojen vuoksi. Eli vaikka D&D:n tasapainosysteemi tekee hahmojen voitosta aina todennäköistä, niin se ei tee siitä varmaa.
VastaaPoistaOn myös ihan hyvä ajatus, että lohikäärmeiden ei pidä olla helppoja vastuksia. Ne ovat kuitenkin varsin ikonisia otuksia ja jos sellaisen niittaa huoletta, niin sitten ei pitäisi tulla nenille miltään muultakaan otukselta. Mekaanisesti tietysti näin voi käydä, mutta kyllähän se tuppaa aika antiklimaattisen maun jättämään, jos lohikäärmeensurmaajat saavat turpiinsa hiisilaumalta.
Tuommoisen astetta kovemman haasteen heittäminen välillä ei kyllä minua haitannut yhtään. Mie ainakin tykkään pelinjohtana laittaa taisteluiden vaikeustason vähän astetta korkeammalle ihan vaan siksi kun sillä saa aikaiseksi "helppoa" draamaa kun hahmojen yhteenlasketut hiparit voi laskea kahdella kädellä ja pahis on vielä pystyssä. Näin saa power-gameritkin hyvin sisälle peliin (tämä ei tosin meiän ryhmässä taida olla ongelma), mutta kuitenkin. Pelaajahahmon kuolema on tietenkin aina riskinä tällöin, mutta kuoleman tai jopa TPK:n voi ottaa mahdollisuutena. TPK:n jälkeen voi ottaa vaikka vignitte-skenaarion jossa pelaajahahmot pelastetaan voitokkaiden pahisten kynsistä.
VastaaPoistaSori muuten tuosta nettilingosta, tottunut käyttämään englanninkielisiä ropefoorumeita.
TPK = Total Party Kill
Power-Gamer = pelaaja joka kiinostuneempi optimoimaan hahmonsa pelimekaniikan kuin osallistumaan varsinaiseen roolipelaamiseen.