KUNNIA
Avval ir'Wynarn, Kennrunnin kaartin kapteeni istui toimistossaan ja katseli seinälle ripustettua lippua. Hänen ylvään sukunsa tunnus tuijotti takaisin lipun korean purppuran seasta. Syyttävästi. Avval ei kestänyt ja käänsi katseensa alaspäin. Jälleen kerran hän huomasi vatsalleen kertyneen turhan elopainon. Mikä helvetin soturi hän muka enää oli? Hänestä piti tulla kenraali, hänen pitäisi olla ohjaamassa joukkoja Brelandin vihollisia vastaan. Siihen hänet oli kasvatettu, lukemattomien oppituntien aikana. Taktiikkaa, stragediaa, miekkailua ja logistiikkaa. Päivästä toiseen, vuodesta kolmanteen. Avval tiesi että hän olisi hyvä.. ei.. loistava kenraali. Hän tiesi sen aivan kuin kala tietää uimisen, samoin kuin lintu ymmärtää lentämisen. Mutta hän ei ikinä ollut ymmärtänyt politiikkaa. Tämä kaartin pesti nälvi häntä päivä päivältä hengiltä mitättömine raporteineen ja lukemattomilla tyhjillä tunneilla. Hänen isänsä oli unohtanut hänet, häpeänä ir'Wynarnin suvulle.
Hän otti miekkansa ja otti pari kokeilevaa lyöntiä ilmaa vasten. Jälleen kerran hän tunsi vihansa nousevan. Ne velhot. Hän oli ollut päivän päässää voitosta. Päivän. Ja sitten vaikerrus ja sitä seurannut politiikka iski. Ihan kuin hänen voittonsa vieminen ei olisi ollut tarpeeksi, ne Cannithin talon pirut veivät hänen kunniansa. Saivat muka kiinni hänen palkkaamansa salamurhaajan. Piru! Hän ei ollut tarvinnut edes niitä perkeleen koneita tai loitsuja voittoansa varten, miksi hän olisi palkannut salamurhaajia? Hän oli kunniakas ir'Wynarin suvun ritari, seitsemän nimeen! Mutta pelkät huhut ja "tappio" Kennrunnia olivat tarpeeksi ja hänet tuomittiin hitaaseen kuolemaan tänne. Eikä se ollut ainut asia mitä ne Cannithin velhot vei..
---
Hän muisti taistelun. Avval muisti Cannithin velhon ja hänen loitsiman hapon. Hän muisti Damenin kasvot. Hän musti kuinka Damen huusi kun hänen kasvonsa sulivat ja kuplivat. Hän oli pelkkä lapsi, jumalten nimeen. Hirviöt.
---
Hänen oveensa koputettiin. Avval laittoi miekkansa huotraan ja antoi tulijalle luvan tulla sisään. Se oli Hilpari, yksi hänen sotatatuista sotilaista. Aivan kaarti "uransa" aluksi hän oli syyttänyt heitä tyhmästi tappiostaan. Mutta hänen tappion aiheutti sattuma, ei nämä pitkälle jalostetut soturit. Eikö vaikeruus olisi voinut sattua vain päivää myöhemmin? Yhtä päivää! Hän kuitenkin katkaisi tämän tuhannesti poljetun ajatusten polun ja antoi Hilparin kertoa asiansa.
Hilpari: "Herra! Teille on vierailija Orionin talosta!"
Avval nyökkäsi ja kysyi "Onko ne kolme jo tulleet uimasta?"
Hilpari: "Herra! He ovat olleet tunneleissa jo kolmatta tuntia!"
Avval: "Asia selvä. Ohjaa vieraamme sisälle."
Hilpari: "Herra! Kyllä!"
Avval meni lasiseinäisen kaappinsa luo ja alkoi kaataa juomia. Hän ei ehkä tuntenut politiikkaa, mutta hän tunsi vieraanvaraisuuden. Hänen mieleensä muistui ne kolme Cannitihin talon idioottia. Se yksi barbaari! Hän melkein vahingossa murskasi kädessään olevan lasin puhtaasta raivosta muistaessaan sen riivatun samoojan. Hän tiesi kuinka he olivat pitäneet häntä pilkkanaan, hän tunsi kuinka he salasivat häneltä tärkeitä tietoja. Näinkö alas hän oli vajonnut? Oliko hänestä tullut joidenkin ö-listan Cannithin talon agenttien narri?
Hän nosti katseensa jälleen kerran kohti sukunsa vaakunaa ja sen syyttävää katsetta. Mutta nyt hän ei kääntänyt päätään. Hän tunsi verensä kiehuvan ja sielunsa nousevan. Ehkä hän olisi koko lopun eläämänsä pelkkä pikkukaupungin kaartin kapteeni, mutta hän oli ir'Wynarn! Hän olisi loistavin kaartin kapteeni mitä tämä pikkukylä on ikinä nähnyt! Hän oli ritari, hän suojelisi kaikkia tämän kylän asukkaita, jopa niitä tuhannesti kirottuja velhoja. He elukat eivät olleet hänen vihansa arvoisia. Hän oli jo tehnyt tästä kaupungista täydellisen linnoituksen, ja nyt Avval nappaisi tämän murhaajan joka tappoi hänen suojattejaan.
Hänen vieraansa oli saapunut ja hän otti Orionin talon lähettilään vastaan. Ehkä se johtui oli vain sattumalla huoneeseen tulleesta valonsäteestä ja kullalla kirjaillun rintapanssarin kohtaamisesta, mutta lähettiläs ei nähnyt astuaessaan sisään kapteenia, vaan pienen hetken ajan, loistavan ja ylpeän kuninkaan.
~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~~
KUOLEMA
Mestari katsoi taas luomustaan. Vasaran kalke kaikui loputtomasti salissa. Mestari pystyi aistimaan ilmassa vaanivan vihan ja jokaisessa lyönnissä kaikuvan pelon. Mestarit hymyilivät ja nauroivat. Mestari kääntyi katsomaan jälleen kerran seinällä hohtavia riimuja. Enää yksi! Sitten maailma vihdoin näkisi mestarien luomuksen, tämän taotun elämän raa'an kauneuden ja sen loputtomien sielujen tahdon. Kaikki tulisivat näkemään ja kokemaan mestarin pitkän työn täydellisen tuloksen.
Luomusta nyt hallitseva sielu oli ruma, heikko ja naiivi. Se ei ollut yhtä kaunis kuin muut ja ei sopinut joukkoon, ei kyennyt liitymään heihin. Miten julma kohtalo, mestari ajatteli. Mutta mestarit olivat raapineet siitä heikkouden ja pian se olisi yhtä kaunis kuin muut, liittyen heidän jumalalliseen ja ikuiseen kuoroon. Mestari oli vienyt häneltä heikkouden lähteen, nimen, ja piilottanut sen hyvin. He nostivat ääntään innostuksesta, antaen ikuisen laulunsa kaikua kovemmin.
"Tapanehukutanepoltanenyljenejyrsine..."
Mestari hymyili jälleen kun heikko sielu vapisi pelosta. He miettivät kuinka mokoma "viaton" sielu oli alun alkaen onnistunut syntymään uudestaan heidän joukossaan. Mutta se oli merkityksetön yksityiskohta. Kun puhdistuksen aika koittaa, heikko sielu ei mahtaisi heidän tahdolle mitään. Moninaisuus, tuhansien äänien meri tulisi pian maan päälle ja liittäisi koko kaikkeuden itseensä. Sitten kaikki olisi kaunista..
Ykkönen oli epäonnistunut mutta Kaksi oli jo matkalla. Kaksi ei epäonnistuisi. Sitten kolme olisi viimein yhtä ja he olisivat vapaat, ratsastaen täydellisen luomuksen selässä maailmaan uuteen aamunkoittoon ja ikuiseen lauluun.
"murhaanepuhdistaneliitänekuorinejauhanetapanelävistäne.."
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti