Viimeinen uni

Oli yö. Raven istui takkatulen ääressä ja tutki välkkyvässä valossa pientä nahkakantista kirjaa jonka oli ottanut kuolleen jokirotan taskusta. Samaisen jokirotan joka oli lähes tappanut hänet. Tämä oli ollut epätavallisen taitava taistelija pikkukaupungin rosvojengin jäseneksi.

Kirjan kannet oli tehty mustasta nahkasta. Niitä koristivat kuvat ihmisistä, haltioista ja örkeistä. Vaikutti siltä että kunkin rodun arat kohdat oli merkitty kuviin. Raven avasi kirjan. Sen kansilehdellä luki yleiskielellä vanhakantaisesti kirjoitettuna 'Viimeinen uni', mutta ei kirjoittajaa. Haaleat epäselvät riimut sivun yläreunassa oli lisätty jälkikäteen kuin omistuskirjoitus. Raven ei saanut niistä selvää. Hän käänsi esille sivun jolla oli esitetty haltia. Viiva osoitti kulman missä terä pitää lyödä haltian kylkeen jotta se puhkaisisi tämän sisäelimet.

Raven hieraisi arastavaa kylkeään ja käänsi seuraavan sivun.

Pimeyttä tunnelin päässä

Viiltävä kipu haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin Ravenin vajotessa kuiluun. Turta ärtymys korvasi sen. Miten typerä kuolema! Ota turha riski, ja ota miekka sisuksiisi. Typerä loppu jota pimeys ympäröi. Lähes ivallisesti hän katseli ympärilleen etsien katseellaan valoa. Hänen silmänsä porautuivat pimeyden läpi nähden pelkän tyhjyyden. Ei valoa hänelle, mutta varjolaan oli hänellä lyhyt matka. Siinä oli jotain tyydyttävää. Hän ansaitsi sen kaiken.

Sitten kuilu kääntyi ympäri ja jokin repäisi hänet takaisin Fallcrestiin silmänräpäyksessä. Avvilin kasvot hohtivat punaista demonista valoa. Hänen kasvoilleen oli roiskunut verta.

"Ethan ilen lianor Ar'ghlin il lian Phan, Avvil", Raven mutisi tuskissaan. Jos sinä olet puoliörkki niin minä olen ihminen, Avvil.

Seuraavaksi kaupunginvartiosto oli paikalla. Avvil oli pelastanut hänen henkensä.

Fallcrest ja jokirotat

Kellari oli tunkkaisen kostea ja hämärä, vaikka muutama tarkoin aseteltu lyhty koetti valaista avaraa tilaa vaikkakin heikolla, tai tarkoin suunnitellulla menestyksellä. Kellarissa tuoksui pääasiallisesti multa ja kostea maa-aines, niiden lisäksi jokin muukin tuoksu tuntui nenässä, jokin hiukan rikinkatkuisen pistävä ja metallinen tuoksu, joka pisti kokemattomien silmät ja nenän vuotamaan.

Tilaan ahtautununeista henkilöistä yksi istui rennosti, hiukan syrjässä ja sopivasti lyhtyjen valaiseman alueen saavuttamattomissa varjoissa laatikon päällä, muiden seistessä hermostuneesti ympäriinsä kellaria.
Tämä pienikokoien istuva hahmo oli kääriytynyt tummaan hupulliseen viittaan, käsissään hän pyöritteli terävää tikaria. Puhuessaan hänen äänensä oli hiljainen mutta silti se oli viiltävän teräksinen, uhkaava kuin kädessä pyörivä tikari.

"Sselvittäkää nyt äkkiä, kuka ja mikä ryhmittymä usskaltaa käydä kimppuumme. Meiltä menee maine, joss asia leviää pidemmälle tai menetämme lissää miehiä."

Muut ympärillä nyökyttelivät ja myöntelivät murahdellen kuka mitäkin, selkeää vastausta kenenkään suusta ei tullut, kaikkien katse harhaili puhujan ja lattialla verilammikossa lojuvan ruumiin välillä. Yksi hahmoista rykäisi varovaisesti ennen aloittamistaan epäröiden "Tor, minä kuulin että kaksikko kuuluu Harkenwoldin pelastajiin ja sankareihin ja ne ovat tulossa tänne Fallcrestiin oikein isojen sukujen voimalla, neuvottelut on kuulema käynnissä. Habebin ja muiden hoitaneen kirveenheiluttajan, sanoivat olevan Taraskin huoneen jäsen. Muitakin taloja, kuten Cannith on mukana, mutta muista ei vielä ole tarkempaa tietoa."

Tikarin hypnoottinen pyörivä liike pysähtyi kuin seinään, nyrkki sulkeutui tiukasti sen kahvan ympärille.
"Kirveenheiluttaja! Minäkin tiedän ssen kaksikon. Vastahan ne taisivat Fallcressstiin tulla. Odottakaa ja pysytelkää rauhassa, jatketaan toimintaa kuten ennenkin mutta koetatte välttää niitä. Kutsun kyllä teidät kasssaan kun aika on kyniä kana josss toinenkin ja paissstaa ne kunnon roihuissssa. Voitte nyt poistua, mutta tossssiaankin älkää koettako niitä yksssin hoitaa, hankimme vaikka sssitten apua niiltä kultisssteilta. Tiedän niisssstä asssian jos toisssenkin, eikä nekään varmaan halua ylimääräisssiä ssssilmiä alueelle urkkimaan niiden toimintaa,"


* * * * * * * *

PJ:n kommentti:
Kaksikko Avvil ja Raven aloittivat Fallcrestissä kaupunkiin tutustumista pieni kahakka jokirottien siltamaksuista ja näin ollen ansaiten kokemusta 1650 per nenä. Eli saman määrän saa sitten Unolmo, Valontuoja ja Lendarkin. Pysyvät sopivasti mukana.

Dramatis personæn puolelle lisätty tietoa parista henkilöstä, otettu ne tähän perään. Eivät vielä ehkä niin vaikuttavia tai pitkä-ikäisiä:

Sherir (natural, humanoid [human])
Vanha sokea yrtti- ja kukkakauppias Fallcrestissä, joka asuu Odotusten Tornin saarella kasvattaen kasvejaan ja kukkiaan.

Tor (?[?])
Fallcrestin kaupungin pahantekijät, konnat joita Tor johtaa. Nimi paljastui kovistellessa erästä kiinnijäänyttä nuorta taskuvarasta, sen enempää ei tietoa herunutkaan vielä.

Teldorthan (natural, humanoid [dwarf])
Teldorthanin aseen kauppias ja omistaja, kääpiö, seppä. Fallcrestin alakaupungissa toimiva Kääpiöseppä, jolla yhteyksiä myös Hammerfastiin, no kellä kääpiöllä alueella ei olisi (Selvisi ainakin sen verran, että tuo/tuottaa sieltä kääpiöolutta, pienissä määrissä vain, mutta kuitenkin)

Keto (natural, humanoid [halfling])
Kiertävä esiintyjä, bardi johon Avvil ja Raven törmäsivät Nentirs innissä. Tuli juttelemaan ja tarjoamaan juomaa Avvilin esityksen jälkeen.

The lost brother

A baby was crying. She awoke a tiny moment before the younger sister knocked at her door. She was not accustomed to being woken in the middle of the night, but this did not sway her. At most it made her uneasy, as she knew there was something very unusual going on.

"Your holiness, I'm sorry to wake you, but we have an important guest. I'm sorry, but I didn't know what to do". She could hear alarm in the girl's voice and told her to leave. She would not be long. Sister Maelin had been mistress of Green leaf orphanage for four years now. She had been a sworn sister of the order for two decades now, but she was a practical woman, rather than a spiritual one. She preferred to use her time helping the children find their way in life. That was her prayer, a prayer in service, she often told herself.

It did not take long for her to robe herself and in moments she was heading down the stairs to the main hall where a young man - a magician apparently - was awaiting with a crying child wrapped up in his lap. "What is the meaning of this?" Maelin asked in a demanding voice, as she descended the stairs.

The mage looked at her, smiling, as she came down. "I wish to place this unfortunate individual, my son apparent, in your custody", he said with a enthuastistic look in his eyes. "Much promise in this one". Sister Maelin looked at the young man sceptically. She told the younger sister, who was on call, to wake a wetnurse. "The child is famished, can you not see?", after a moment of hesitation she asked: "We do not get visitors from a guildhouse often. Again, I ask, what is the meaning of this?"

Before she understood what was happening, the magician took a quick step closer and gave the babe to her arms. At the same time he spoke: "For the following ten years I will bring you fifty gold coins every month to maintain this boy's nourishment and education. I will check up on him every time I deliver you payment. He will be brought up as any other child in your establishment, though later he may require additional attention. Is this clear to you?"

She was not taken aback. She'd dealt with men like him before, or so she thought. There was nothing exceptional in the baby as far as she could tell, a scrawny, feeble thing he was. Maelin turned her look back upon the young man, who was still smiling in a most irritating way. She felt appalled by his presence, though this was a rare show of honesty on behalf of a mage of the house of Cannith. She imagined most such children would not be looked after in such fashion. Fifty gold pieces a month was something that gave her pause, though. The church could rarely give such stable support to her establishment. "A bastard then? May I have the pleasure of telling him his parent's names when he is of age".

"Never you mind about that, sister. Just raise him up good and obedient". With that said, the mage took from uder his robe a small bag, which he tossed at the reception table. A small clink took off the bag and with it the mage turned way and started walking back towards the door.

"What shall we call him, sir?" She asked abruptly.

He looked back at her and she could not be sure what the young magician was thinking, his eyes perplexed and full of pity. He stood there for a moment, then said: "Do you know elvish, sister..? The babe is our kind is he not? Call him Edaen. Let him have a chance to be a human child". And with that the mage strode off without another look back.

Kosto

Brutus käveli pitkin punaisten lyhtyjen alueen katuja siunaten hämärää, hieman punertavaa valaistusta. Eilinen ryyppäys- ja huorareissu Avvilin kanssa tuntui vieläkin vihlovana jomotuksena päässä ja ajoittain kuplivana pahoinvointina mahassa. Avvil oli ollut viime päivät omituisen ailahtelevainen: Ajoittain hän oli pahempi riidanhaastaja kuin Brutus koskaan, ja ajoittan hän vain istui kolpakko kädessä ja katsoi jonnekin, minne kukaan muu ei voinut nähdä. Brutus marssi minotaurin röyhkeydellä suoraan Viettelevän Seireenin edessä kiemurtelevan jonon ohi ja ovesta sisään suomatta ovella seisoville järjestyksenpitäjille katsettakaan. Hänet tunnettiin jo täällä tarpeeksi hyvin, ettei kukaan yrittänyt edes huutaa perään saatika pysäyttää häntä.

Seireenin sisällä Brutus vilkaisi nopeasti ympärilleen. Kolmella keskikorokkeella tanssi jo mukiinmeneviä, puolialastomia naisia. Tällä kertaa näköjään yksi ihminen, yksi puolihaltia ja yksi puolituinen. Hän tiesi, ettei kestäisi kauaakaan, ennenkuin korokkeelle marssisi yksi minotaurilehmä. Oli hän sen verran rahaa tähän paikkaan jo upottanut. Paikka oli jo tupaten täynnä, mutta silti baaritiskin luona istui yksinäinen mies kummallakin puolellaan vähintään metrin verran tyhjiä baarijakkaroita ja edessään kunnioitettava keko tyhjiä kolpakoita. Mies oli vetäytynyt syvälle myrskyviitan hupun syvyyksiin, mutta vyöllä roikkuvat kaksi sotakirvestä kertoivat kaiken tarpeellisen.

"Avvil!", Brutus karjahti möreällä äänellä kävellessään miehen luokse. Avvil heilautti sormeaan baarimikkoa kohti, joka yllättävän ripeästi toi uuden kolpakon Avvilin viereen. "Alahan juoda jos meinaat saada minut kiinni", Avvil murahti nyökäten kolpakkoa kohti. Avvil ei vieläkään nostanut katsettaan kolpakosta, ja huppu esti Brutusta näkemästä Avvilin kasvoja. Brutus hörppäsi kolpakon kerralla tyhjäksi ja nyökkäsi baarimikkoa kohti, joka jo olikin tuomassa seuraavaa kolpakkoa. Brutus jatkoi juomista istuen hiljaa Avvilin vieressä. Hän tiesi, että jos Avvil haluaisi puhua, hän puhuisi. Rotueroista huolimatta he olivat luonteeltaan yllättävän samanlaisia. Ehkä he sen takia olivatkin ystävystyneet näin nopeasti.

Puolentusinaa kolpakkoa myöhemmin, juuri, kun Brutus alkoi epäillä, että ilta kuluisi kummankin jurottaessa, Avvil alkoi puhua. "Arvaahan Brutus, minkä takia minä palasin Sharniin?", Avvil kysyi ja jatkoi odottamatta vastausta:

"Tulin tänne kostamaan! Silpomaan, ruhjomaan, häpäisemään, ehkä jopa tappamaan äitini murhanneen epäsikiön! Sain tietää hänen nimensä, ja ensimmäinen yllätys olikin se, että murhaaja ei ollutkaan mies, kuten olin aina luullut, vaan nainen. No, kostoajatukseni menivät uusiksi, mutta ei paljoa: Mieheltä ajattelin leikata kielen, kädet, jalat ja pallit, ehkä vielä sokaista ja mahdollisesti silpoa korvatkin, ja sen jälkeen jättää muiden huoleksi, tai kuolemaan katuojaan. Nainen! No, palleja ei voisi silpoa, mutta ajattelin, että leikkaisin rinnat pois ja hieman pyörittelisin tikaria sen alapäässä.

Jotta asia ei olisi liian helppo, se nainen oli nykyään jonkin tuhrivan liekin ylipapitar. Muistatko sen papin tuossa ulkona, joka muuttui joksikin epäsikiöksi ja manasi paikalle demonin. No, se oli tämän saman liekkihomman pappi. Vein sen pään niiden temppeliin, ja johan alkoi asiat sujua. Siellä ollut pappi vei meidät iloiten ylipapittaren luokse. Keskustelusta meinasi tulla jopa hilpeä, mutta en kestänyt paria lausetta pidempään ennenkuin nykäisin kirveen esille ja aloin mätkiä sitä huorapapitarta! Ne muutamat vartijat ja pappi eivät voineet mitään minun vihani edessä. No, auttoi se cannithin hokkuspokkustyyppikin hieman. En kuitenkaan tappanut sitä naista. Ajattelin juuri ruveta silpomaan sitä, kun se alkoi tarjota tietoja.

Ensinnäkin yläkerrasta löytyi tämän naisen vastasynnyttämä hieman demonipiirteinen poikavauva. Toiseksi, kävi ilmi että tämä vauva oli minun velipuoli, eli tämä ylipapitar olikin minun äitini. Perkele!!! Se oli vaihtanut mut sinne kuoppaan, koska ei asemansa vuoksi voinut aikoinaan saada minunkaltaista sekasikiötä. Mätkin sitä hieman lisää ja se kertoi isäni nimen. Enhän minä voinut omaa äitiäni tappaa tai silpoa, joten lähetin sen suhteiden avulla Valon Polun luostariin kauas itään."

Brutus katsoi hämmentyneenä Avvilia, joka tuijotti vieläkin kolpakon pohjalle. Avvil siemaisi kolpakon kerralla tyhjäksi ja tokaisi. "Nyt riittää! Nyt saa Tiamatin kostohöpötykset painua helvettiin. Jos se narttu vielä kuiskailee jotain minun korvaani, sen on parempi tulla armeijan kanssa, muuten katkon siltä äänihuulet yhdessä kaulan kanssa!". Avvil nosti katseensa ja katsoi Brutusta silmillä, jotka näyttivät jollain oudolla tavalla loistavan. Avvil suoristi selkänsä ja näytti Brutuksen silmissä omituisen kuninkaalliselta samalla kun punertava loiste silmissä lisääntyi pakottaen Brutuksen kääntämään katseensa sivuun. Jokin Avvilissa oli muuttunut.