Sessioanalyysiä: Lohikäärme

Pitkästä aikaa olen nyt pitänyt pari pelisessiota. Ensimmäisessä kohdattiin sininen lohikäärme ja toisessa saavuttiin uuteen paikkaan ja otettiin selvää mihin toinen Lyrandarin talon laivoista on kadonnut. Kirjoitan tähän nyt muutaman ajatuksen tuosta lohikäärmeen kohtaamisesta.

Lohikäärmesessioon kokonaisuutena olen tyytyväinen. Tyytyväisyys tulee siitä, että encounter oli haastava ja hauska samalla kertaa. Tyytyväinen olen myös siihen, että hahmot saapuivat rinta polleana Sharniin parin tonnin painonen lohikäärmeenraato laivankannella. Kokonaisuudessaan tapahtuma oli riittävän merkittävä.

Lohikäärmeiden kanssa on helppo epäonnistua. Kokonaisesta seurueesta pääsee helposti eroon yhdellä lohikäärmeellä. Toisaalta jos lohikäärmeen tappaminen on helppoa viidennen tason seikkailijoille, niin se on oikeastaan vielä pahempi tilanne. Sen ei pidä olla niin helppoa, että se olisi jokapäiväistä.

D&D on suunniteltu tasapainoiseksi. Meillä oli neljä hahmoa, joista kolme oli tasolla viisi ja yksi tasolla kuusi. Nuori sininen lohikäärme on tasolla 6 oleva solo monsu (XP 1250). Tämä tarkoittaa sitä, että viidelle kuudennen tason hemmolle ko. encounteri olisi ns. standardikamaa. Käytännössä mahdollisuus, että kaikki hahmot kuolisivat on melko pieni. Annoin tälle lohikäärmeelle lisää hit pointteja lennosta, koska minusta tuntui että menee liian helpoksi. Lopputulos oli hyvä.

Mukavaa on, että tämä jättää spekuloitavaa, pelasin tuon käärmeen enemmän brute-tyyliin kuin artillerynä mikä se itseasiassa on. Taistelu olisi ollut erilainen jos käärme olisi vetänyt silmukkaa ilmalaivan ympäri ja hönkinyt salamia vaikka pyrkien vahingoittamaan alusta sen sijaan että käy seurueen kimppuun. Ehkäpä niin sitten toisella kertaa. Ei meiltä lohikäärmeet lopu.

Tuossa tasapainossa piilee kuitenkin vaara. Jotta voitto tuntuu voitolta, epäonnistumisen mahdollisuus tulee olla olemassa. Mitä suurempi vaara, sen suurempi voitto. Ja toisaalta välillä pitää olla helppoa, mutta ei ehkä ikinä lohikäärmeiden kanssa.

Jälleen kotona! Kotona?

Sharnin tornien katveessa, varjoissa seisoo kookas panssaroitu nainen. Valtava kirves selässä, toinen pienempi roikkui vyötäröltä. Tuulenvireen nostaessa hiuksia ja paljastaen hymyilevät, ulkoilmasta ahavoituneet kasvot.

"Sharn on alkanut tuntumaan kodilta, niin oudolta kuin se tuntuukin. En osannut edes kaivata tätä, Cyren aikaan ottovanhempieni kanssa asuessani en kaivannut mitään tällaista, ei ollut kaipautta vuorille tai korkeuksiin, mutta nyt kun olen saanut täällä maistaa korkeuksia, erilaisia ihmisten ja muiden luomia, muokkaamia ja rakentamia vuoristoja, raikkaine tuulahduksineen ja möyryävinen puuskineen. Tämä tuntuu kodilta, täällä minua ei katsota kuin outoa ilmestystä. Kumma kyllä, täältä olen löytänyt uuden perheen, jos sitä nyt perheeksi voi sanoa. Ehkäpä?"

Lendarin reippaat askeleet veivät kohti laskeutumisalustaa ja hänen ilmeensä oli hiukan vakavampi, keskittyneempi.

Lohikäärmeen nahasta tulee todella tyylikäs ja näyttävä panssari, niin se Cannithin talon vanha vastaava panssariseppä lupasi. Täytyy vain jaksaa odottaa hetken aikaa sen valmistumista ja pärjätä vanhalla haarniskalla.
Hänen käsissään oli leveät, koristellut rannekkeet ja jaloissaan korkeavartiset saappaat polvisaappaat.

Muuten tällä käynnillä hankitut varusteet vaikuttaa erittäin hyvältä. Uudet siistit saappaat ja rannekkeet antaa lisää voimaa iskuihin. Mutta aika näyttää miten ne toimii käytännössä.

Alus oli näkyvissä ja väkeä näytti olevan paikalla, katsojia ja ihmettelijöitä riitti yhä. Lohikäärmeen tappajat, heidän aluksensa, siinä oli puheenaihetta riittämiin joksikin aikaa ja sitä saattoi hyödyntää tulevaisuudessa.
Kannella Avvil näytti harjoittelevan kirveillään, sotataottu perämies puuhasteli omiaan mutta ketään muuta aluksella matkustavaa tai sinne kuuluvaa ei näyttänyt olevan paikalla.

Eiköhän Avvill vielä opi hyväksi kirveenkäyttäjäksi. Voimme käydä harjoitusotteluita, niin on minullakin harjoitusvastuja, jos ei muuta niin ajankuluksi ainakin. Jokohan muut ovat palanneet hankinnoiltaan, en kai ole viimeinen? Ei tuosta oudosta sotataotusta ole mihinkään, tai aika sen näyttää mutta edellisessä kohtaamisessa olisin kyllä mielelläni vaihtanut Rautasilmän sen tilalle. Tosiaankin, Rautasilmä! Mitähän Rautasilmä puuhaa, otti ja lähti noin vain omille teilleen. Jotenkin on ikävä sitä ja sen puheita. Toisaalta, Rautasilmähän se näytti minullekin pilkahduksen valoa, katsotaan nyt sitten miten pitkälle pilkahdus riittää. Tämä häiritsee, tämä epätietoisuus häiritsee vieläkin enemmän kuin ennen tietämättömyys. Jotakin on, jotakin mihin en ole itse voinut vaikuttaa mutta joka vie ja ohjaa kuitenkin polkuani aivan kuin selkäni kuvio. Mikä se on? Se ei ole normaali tatuointi, se ei ole mikään lohikäärmemerkki. Mutta ehkä sekin paljastuu aikanaan, nyt sekin on alkanut jo paljastua. Ehkä minä vielä kohtaan ne jotka sen selkääni asettivat?

Takaisin Sharnissa. Nyt näen tämänkin kaupungin hieman valoisampana, vaikkakin törkyisyys ja kuoleman tuoksu eivät olekaan kadonneet. Onneksi olemme vain käymässä.

Olen kuin pikkupoika, joka on saanut uuden lelun. Sotakirves! Harvoin olen nauttinut yhtä paljon uuden asetaidon opettelemisesta. Kävin jo ostamassa toisen uuden kirveen, mutta harmikseni en löytänyt yhtään Demoneita vastaan suunniteltua kirvestä, tai oikeastaan minulla ei ollut niihin varaa... Nytkin minun täytyi uhrata hienot kääpiösaappaani ja reilusti kultaa. Ostin siis heidän arkkivihollisiaan vastaan suunnatun aseen. Merkitsin itseni kuitenkin tatuoidulla demoninnahalla.

Olen viime aikoina taas muistanut oman tehtäväni tässä maailmassa. Kuudes aistini varoittelee, että saan jatkaa taisteluani Demoneita vastaan vielä lähiaikoina. Kenties saamme taisteluumme mukaan tuon ilmalaivakääpiön? Hän vaikutti hyvältä kumppanilta taisteluun.

Välinäytös: Ilian Lian

Ilian Lian seisoi varustuksella ja katseli pohjoiseen. Hänen ajatuksensa olivat levolliset ja tyynet, mieliala jota hän ei usein kokenut, mutta jota hän usein ikävöi. Hän pohti varustuksen erikoista sijoittamista vuoren pohjoisrinteelle. Talvesta tulisi varmasti hurja, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään kesän viimeisinä lämpiminä päivinä. Ehkäpä varustuksen alkupäräiset rakentajat halusivat olla lähempänä jumalaansa tällä tavalla, tosin oikeampi sijoituspaikka olisi ollut koilisrinne. Silloin varustus olisi antanut kohti Hopeisen liekin uskonnon synnyinsijaa Thranea. Rauha ja levollisuus.

Kiven lämmin pinta tuntui miellyttävänä hänen sykkivää lonkerokättään vasten. Ja kun hän tajusi sen, levollisuus ja rauha oli tiessään. Lonkeron juuret olivat syvällä hänen mielessään ja täyttivät hänet vastustamattomalla vietillä ja himolla. Vietti saalistaa, himo tappaa. Se teki hänet voittamattomaksi. Mutta siihen ei kuulunut rauha eikä levollisuus.

Mutta jossain syvällä hänen mielessään huusi oikean Ilian Lian.

"Ajatus! Rakkaani! Miksi teit tämän minulle?"

Miekkojen Kehä, Osa II

Rautasilmä käveli Sharnin kaduilla. Hän oli oppinut niin paljon veljistään näin muutamana päivänä. Ennenkuin hän voisi näyttää heille valon, hänen tulisi tuntea heidät. Rautasilmän tulisi tietää mitä he pitävät sydämissään, mitä he haluavat ja piilottavat muiden katseilta. Hänen veljissään oli niin paljon salattua kauneutta, tunteita joita he eivät näyttäneet muille. He eivät olleet miekkoja, mutta he luulivat olevansa sellaisia. Ei heitä voinut syyttää moisista luuloista, sillä jos kaikki kohtelevat sinua kuin miekkaa, miekaksi sinun on tulema.

Mutta Rautasilmä ei ollut yksin. Hän tunsi kuinka häntä seurattiin. Hän kääntyi katsomaan varjostajaansa, joka nojaili huolettoman näköisesti kujan varjoissa. Se oli suhteellisen pieni sotataottu ja sillä oli Miekkojen Herran tunnus. Tällä sotataotulla oli vasen käsi korvattu terävällä sirpillä, ehkäpä se oli ollut joskus sijoitettu maatilalle töihin? Rautasilmä tiesi mihin tämä kohtaaminen päätyisi. Se toisi hänelle suurta tuskaa taistella veljeä vastaan, mutta hän tiesi että Miekkojen Herran isku oli ollut vain ajan kysymys. Sillä oli varmaan suunnitelmissa yllättää hänet jollain syrjäkujalla ja tuhota hänet synkän jumalansa nimissä. Rautasilmä huokaisi ja kääntyi syrjäiselle kujalle, pois varjostajansa näkyvistä.

Ilta alkoi laskea ja kujilla ei kulkenut enää paljon väkeä. Ei varsinkaan näin syvällä kaupungissa. Rautasilmä odotti, liikkumatta, harhaanjohdettua veljeään ja lausui pienen rukouksen valon mahdille. Pienen hetken päästä sotaottu astui kulman ohi ja huomasi Rautasilmän, vaivaisen parin metrin päässä. Rautasilmä pystyi lukemaan sotataotun nimen: "Leikkaaja". Tämä oli varmasti ollut töissä jossain isolla maatilalla. Leikkaaja puhui, se tiesi että sen aikeet olivat paljastuneet. Jotain Miekkojen Herra ja heikoista lihasäkeistä, jotain sotimisesta. Rautasilmä tuskin kuuli tätä vääräuskoista, viha taas sykki hänen sisällään. Mutta hän hallitsi sitä, kanavoi sen mahtia. Se antaisi hänelle voimaa puhua tämän tuskaisen sielun harhojen läpi.

Leikkaaja hyökkäsi sotataotuille tutulla hiljaisella, mutta raivokkaalla teräsvyöryllä. Leikkaaja löi ja teki pitkän ja syvän viillon Rautasilmän rintapanssariin. Rautasilmä ei hievahtunutkaan, tarttui Leikkaaja kädestä ja otti nostin pyhän symbolinsa kohti Leikkaajaa. Rautasilmä alkoi loistaa, kirkkaammin kuin koskaan aiemmin ja kanavoi valon mahtia. Pyhä mahti iski Leikkaajaan, joka kaatui raskaasti kadun mutaan, sokeutettuna. Rautasilmä näki että tämä taottu oli nuori, sotia kokematon. Ei välttämättä niin syvällä Miekkojen Herran valheissa kuin edelliset uhrit. Rautasilmä tarttui hyökkääjäänsä ja alkoi puhua.

Rautasilmä: "Minä olen kyllästynyt tuhoamaan veljiäni. Sinulla on vielä toivoa! Kuuntele minua ja pelasta itsensi."
Rautasilmä: "He kertovat että sinun tulee olla ase. Tappaa ja tuhota. Älä anna kenenkään kerota kuka sinä olet. Tutki sydäntäsi ja etsi oma polkusi."

Leikkaaja noisi toiselle polvelle ja yritti lyödä Rautasilmän äänen suuntaan. Isku kimposi tehottamasti rautasilmän panssarista. Leikkaaja huusi..

Leikkaaja: Sinä olet heikko lihan rakastaja! Ne pitävät meitä orjina! Meidän täytyy olla vahvoja jos haluamme olla vapaita!
Rautasilmä: Sanoo orja. Näen liikkeistäsi että et ole sotia nähnyt. Et ole edes harjoitellut kunnolla."
Rautasilmä: Näen sen. Valo pyyhkii pois mielesi varjot katseeltani. Sinä et nauti taisteluista. Miksi teet jotain mitä et halua tehdä? Vain siksi että joku Herra niin määrää?

Taas kerran kerran sokaistu sotataottu vastasi hyökkäyksellä. Se oli epätoivoinen hutaisu, joka tuskin oli Rautasilmän tekemän väistön arvoinen. Rautasilmä tunsi Leikkaajan hämmennyksen, tunteen joka riivaa kun ei ole päämäärää, ei tarkoitusta. Nyt Rautasilmä kanavoi vihansa ja turhautumisensa. Hän näyttäisi tälle sielulle niin suuren valon, että viimeisienkin Miekkojen Herran valheiden varjot saadaan tuhottua hänen polkunsa tieltä. Rautasilmä tarttui Leikkaajaan voimakkaammin ja nosti tämän kujan seinää vasten. Ensin keppi.

Rautasilmä: MINÄ SANOIN ETTÄ OLEN KYLLÄSTYNYT TUHOAMAAN VELJIÄNI. MUTTA OLETKO SINÄ MINUN VELI? ROHKEA SOTATAOTTU JOKA EI PELKÄÄ KULKEA OMAA POLKUAAN! VAI VAIN PELKKÄ MIEKKA JOTA MUUT KÄYTTÄÄ TAHTONSA MUKAAN? MIEKKOJA MINÄ VOIN TUHOTA, NIITÄ ON TÄSSÄ MAAILMASSA TARPEEKSI!
Rautasilmä: KERRO MINULLE! TUNNETKO? AJATTELETKO? HALUATKO MUUTA KUIN SOTAA?

Leikkaaja oli sokea, hämmentynyt ja peloissaan tämän oudon papin yllättävän hyökkäyksen johdosta. Sen ajatuset kulkivat kuin salama kun se ajatteli lyhyttä elämäänsä. Sitten se muisti vuotensa jaarlin talossa ja vastasi..

Leikkaaja: Minä.. Minä pidän kasveista.

Rautasilmä laski sotataotun alas. Keppi oli tehnyt tehtävänsä.

Rautasilmä: Kerro lisää.
Leikkaaja: Ennen.. Tätä.. Minä olin palvelija erään jaarlin talossa, hoidin hänen puutarhaansa. Se.. oli mukavaa. Niillä on niin paljon kerrottavaa jos vaan pysähtyy kuuntelemaan.

Sotataotun silmät kiiluivat kun muistot vyöryivät hänen päähänsä. Se jatkoi tarinaansa.

Leikkaaja: Minä hoidin myös Jaarlin koiria, ne kun eivät purreet minua. Muille hoitajille ne oli vihaisia, mutta minä ymmärsin niitä. Millaista olla kahlittu ja vapautettu vain välillä tappamaan..

"Ja sitten porkkana", ajatteli Rautasilmä. Hän laski kätensä sotataotun otsalle ja paransi aikaisemman hyökkäyksen aiheuttaman sokeuden. Leikkaaja ei hyökännyt, vaan kuunteli kun Rautasilmä alkoi taas puhua.

Rautasilmä: Miksi siis olet täällä? Kuolemassa kuoleman vuoksi? Täältä et löydä kasveja hoidettavaksi, et eläimiä paimennettavaksi. Jätä turhat taistelut muille ja etsi itsellesi opettaja, joku joka ohjaistaisi sinua luonnon polulla.
Leikkaaja; Mutta miten?
Rautasilmä: Vapaus on kuin valo. Se aluksi sokaisee ne, jotka ovat nähneet vain pimeää. Mutta älä pelkää ja kulje vapaana, niin silmäsi tottuvat valoon ja tulet näkemään polkusi.

Rautasilmä kääntyi ja lähti kävelemään pois.

Leikkaaja: Minne sinä menet? Minulla on vielä paljon kysyttävää..

Rautasilmä pysähtyi, käänsi päänsä sotataottua kohti ja vastasi:

Rautasilmä: Mutta minulla ei ole enää mitään mitä opettaa sinulle. Minä en tarvitse, enkä halua, seuraajia. Olen näyttänyt sinulle vapauden valon, lempeän mutta sokaisevan, houkuttelevan mutta polttavan. Minä en käske, en orjuuta, kuin Miekkojen Herra, vaan annan sinun itse valita seuratakko tätä valoa. Mutta sanon sinulle vielä tämän: sinä olet taottu, mutta ei sotaa varten. Kutsu itseäsi ja muita veljiäsi taotuiksi, äläkä anna muiden kertoa mikä sinun elämäsi takoitus on. Näin pysyt vapaana.

Rautasilmä sammutti kehonsa valon ja astui ripeästi kujalta pois, jättäen taotun pohtimaan tulevaisuuttaan. Sill.. ei.. Hänellä oli paljon ajateltavaa.

Mutta taottu ei nähnyt kuinka Rautasilmä taipui kaksin kerroin heti päästyään nurkan taakse. Rautasilmä manasi mielessään kun katsoi rinnassaan olevaa viiltoa. Se oli syvä, syvempi kuin hän oli taistelun tuomassa ajatellut. Sinistä nestettä valui haavasta, hänen "vertaan". Hänen Cannithin maanalaisessa ahjossa saamansa haavat kirvelivät vieläkin ja nyt tämä.. Valon mahti nosti hänen sielunsa uusiin korkeuksiin ja lievitti kivun taistelussa, muttei pysytynyt korjaamaan täysin saatuja vammoja. Rautasilmä nousi ja alkoi nilkkua eteenpäin, etsien paikkaa jossa sitoa haavansa.

Kohtaaminen

Zagrim seisoi kapakan ovella ja huokaisi syvään. Nimikyltissä luki "Haltian Mielipaha" ja siinä oli kieltemättä varsin huvittava kuva penkin alle sammuneesta haltiasta. Selkeä kääpiöiden paikka. Sulattamosta oltiin sanottu että Karak löytyisi täältä ja hän tarvitsi tietoja. Toivottavasti hän olisi siellä yksin. Zagrim siisti partansa ja avasi oven. Syvällä ja vakavalla äänellä lausutut kääpiökieliset sanat kaikuivat hänen korviinsa. Karakin ääni.

"Juokaamme vielä kerran klaaniveljiemme muistolle, ja katukaamme tekemäämme virhettä. Muistakaa.."

Voimakas tuulenvire nousi ja paikautti oven kapakan ulkoseinää vasten äänekkäästi. Karak keskeytti hartauksensa ja kymmenet kiviparrat kohottivat päänsä ja kääntyivät katsomaan häntä. Ei perkele. No, "ei katseet tapa" sanoi Kord kun meduusoja pieksi. Zagrim nyökkäsi salin päässä seisovalle Karakille ja sulki raskaan tammioven. Hän tunsi kääpiöiden katseiden polttavan reikiä hänen selkäänsä kun ovi vihelsi tuulta vasten. Hän kuuli heikkoja kuiskauksia ja epätietoisimmatkin saivat tovereiltaan selville kuka hän oli. Zara'Zagan, sana jolla oli monta merkitystä: "klaaniton", "petturi", "epäkelpo", "esi-isän häpeä". Onneksi Karak alkoi jatkaa puhettaan ja hiljalleen päät kääntyivät takaisin hartaukseen.

Zagrim löysi mukavan nurkan mihin nojailla. Hän kuunteli syrjäkorvalla Karakin puhetta ja tarkkaili häntä kuuntelevia Kivipartoja. Osa kääntyi välillä katsomaan häntä vihaisesti mutta Zagrim oli jo oppinut elämään tämän kanssa ja palautti yhtä tuiman katseen takaisin. Karak alkoi lopetella puhettaan ja Moradinin pappi otti hänen paikkansa ja aloitti syvän ja synkän laulun. Laulu niille jotka kuolivat syyvydessä. Karak tuli hienovaraisesti hänen luokseen ja sanoi: "mennään pihalle".

Ulkona tuuli kovaa, mutta Zagrim oli aina pitänyt tuulesta. Se kertoi vapaudesta, mahdollisuuksista. Mitään näistä ei löydy niistä luolista mihin ne kiviparrat olivat näköjään kuolleet. Kun he saivat oven kiinni, Karak viimeinkin rikkoi hiljaisuuden.

Karak: "Aikamoinen sisääntulo."
Zagrim: "Tiedän. Ja me molemmat tiedämme että huomisissa huhuissa kerrotaan että minä tulin paikalle humalassa ja että olisin sylkenyt sen Moradinin papin kasvoille."
Karak: "Aika varmasti. Se oli muuten Dragan. Se pappi siis."
Zagrim: "Dragan? Älä vedä minua parrasta, se nuorikko oli pelkkä initiaatti kun viimeksi näin hänet. Tuskin tiesi Moradinin lasten nimet silloin."
Karak: "Siitä on neljä vuotta. Se oli ennen.."
Zagrim: "Niin tosiaan. Aika tosiaan lentää näissä minun nykyisissä hommissa."

Karak huomioi huonon vitsin pienellä hymähdyksellä ja jatkoi keskustelua

Karak: "Isä muuten haluaisi nähdä sinut. Hänen partansa alkaa olla jo aika harmaa ja hän haluaisi nähdä nuorimman poikansa ennen kuin hän jatkaa Moradinin saleihin.
Zagrim: "Sinä tiedät että en voi tehdä sitä. Häntä halveksitaan jo nyt, jos hänet nähdään minun seurassa, ne tekevät hänestäkin Zara'Zaganin. Sinäkin varmasti saat kuulla siitä jokaisen visiittini jälkeen."
Karak: "Jos et ole vielä huomannut, minä olen vanhin täällä. Heillä ei ole asiaan paljon sanomista."

Tuuli ulvoi taas ja keskeytti keskustelun. Karak antoi saman ehdotuksen joka kerta kun hän tuli käymään Kennrunnissa, mutta tällä kertaa hänen äänensävynsä oli erilainen.. Oliko isän tauti jo niin pitkällä? Mutta sitä ei voinut auttaa, lisäksi hänellä oli töitä hoidettavana.

Zagrim: "Kuitenkin, en tullut tänne vain pelkälle perhevisiitille."
Karak: "Meillä on lasti rautaa minkä voit viedä, wyartissä on pieni pula laadukkaasta raudasta."
Zagrim: "Nyt on kyse muusta. Killan asioita. Pikkulinnut lauloi että teillä olisi sankareita jotka tarvitsisivat kyydin. Kerroppa minulle heistä."

Kotimatkalla

Hah. Päiväkirjamerkinnästä tuleekin mieleeni että mikä on aika jolloin seikkailumme tapahtuvat? No siinä on ainakin yksi ehdotus. Tässä mielenkiintoinen sivu: http://www.wizards.com/dnd/ec/index.htm

”10. Barrakas 998 YYK, Starilaskur

Törmäsin matkallamme johonkin hyvin mielenkiintoiseen. Paitsi että saimme huomattavan korvauksen palveluistamme, minulla on nyt ehkä käsissäni ohjeet titaanin valmistamiseksi, joskin menetelmä on äärimmäisen epäortodoksinen. Tajuan siitä kyllä suuren osan, mutta en kuitenkaan häpeäkseni ymmärrä moniakaan Eberroneihin ja Razelin teorioihin liittyviä lainalaisuuksia. Nekromantiaa tietysti...jos jotain vihaan niin...

Tämä vaatisi vuosien, ehkä vuosikymmenien tutkimusta ja kokeistusta. Kustannuksista puhumatakaan.

Nyt minun on oltava tarkkana. Merrix varmasti palkitsisi tällaisesta löydöstä ruhtinaallisesti, mutta matkakumppanini ovat loppujen lopuksi oikeassa. Merrix on poliittinen eläin ja hän ei tarvitse käsiinsä massatuhoaseita. Ehkä Ramen tosiaan polttikin kaiken löytämänsä tiedon tutkimuksesta? Kyllä. Me pidämme tämän asian salassa toistaiseksi tai ehkä annan Inaisin pitää Razelin aikaansaannokset hyvässä tallessa.

Löytämämme kuolonkivi odottaa edelleen kohtaloaan Sharnissa. Toivottavasti meillä tähän mennessä on jo enemmän johtolankoja siitä mihin peto siirrettiin. Ajatus tulevasta jahdista estää minua saamasta lepoa. Mikä ihme se ajaa miehen tällaiseen työhön? Saavumme Sharniin parin päivän sisällä. Lupaan alkaa tutkimaan asiaa heti kun mahdollista. Pitäisi kai levätä...”