Painajainen

"Seison alasti, vain himmeästi loistavat sotakirveet molemmissa käsissäni, kukkulan päällä. Ympärilläni leviää suomaisema. Olen ollut täällä joskus. Minulla ei ole kylmä, vaikka on pilvistä ja taivaalta tihkuttaa vettä hienona sumuna.

Katselen ympärilleni, takanani noin kilometrin päässä on kaupunki. Tarkemmin katsottuani tunnistan sen: Zarash'ak. Muistan käyneeni siellä joskus Alejonin kanssa, muistaakseni kyse oli jostain druidien kokouksesta ja lähellä sijaitsevasta sinetistä. En muista tarkemmin, olin tuolloin nuori ja mieleni vaelteli keskittyen lähinnä paikallisiin örkkityttäriin ja olueen. Nyt kun tarkemmin keskityn kuulen Glum-joen hitaan juoksun.

Samalla kuulen äänen:

"Olet eksynyt polultasi, puoli-ihminen, puoli-örkki."

Pyörähdän ympäri ja katselen hätääntyneenä ympärilleni, kunnes tajuan, että tuo ääni tulee sisältäni. Tuo ääni, ihmeellisen pehmeä, lempeä, mutta kuitenkin pelottavan voimakas. Vaistoan, että jos tuo ääni puhuisi yhtään lujempaa, minun pääni räjähtäisi.

"Maailma on täynnä poikkeamia, harhaolentoja. Ne eivät kuulu tälle tasolle, niiden ei kuulu olla olemassa."

Minä ymmärrän mistä ääni puhuu. Minun tehtäväni on metsästää nuo olennot sukupuuttoon tältä tasolta, ja estää heidän pääsy tälle tasolle. Huudan äänelle:"Mutta olenhan minä poistanut muutaman beholderin, ja olen myös vapauttanut muutaman epäkuolleen, vaikka ne eivät tuohon joukkoon kuulukaan!".

Ääni huokaisee hiljaa. Huomaan kuinka toinen kirveistäni herää eloon, se alkaa väristä kädessäni, niinkuin aina, kun se tuntee Xoriatin olentoja olevan lähellä. Näen, kuinka suosta kukkulan juurella nousee erilaisia daelkyrejä. Yksi kerrallaan ne hyökkäävät kimppuuni, yksi kerrallaan ne kaatuvat kuolleena maahan.

"Näitä sinun tulee tuhota."

Samalla hetkellä toinen kirveistäni herää eloon. Se alkaa nykiä itseään levottomasti kohti suota. Se ei halua odottaa. Suosta nousee erilaisia demoneita. Yksi kerrallaan nekin hyökkäävät, yksi kerrallaan nekin kaatuvat kuolleina maahan.

"Ja näitä sinun tulee tuhota."

Katson maassa makaavia ruumiita. Katson käsissäni olevia kirveitä ja tajuan, etten tunnista niitä. Katson kehoani, vuotavia haavojani, arpiani. Haavani ovat niin pahat, että minun pitäisi olla kuollut. Kehossani on arpia, joita minulla ei pitäisi olla. Tunnen hiuksissani voimakkaiden siivenlyöntien aiheuttamat puuskittaiset ilmavirrat. Katson ylös ja näen mustan lohikäärmeen kohoavan pilviin.

"Kyllä Vvaraak, näitä minä lupaan tuhota.", kuiskaan hiljaa.

Ja pimeys laskeutuu päälleni."