Paska päivä.

Sain vihdoinkin kiinni sen goblininpaskiaisen, jota olin jahdannut yli 2 kuukautta ympäri tätä kirottua maata. Velho Amarroth pyysi minua etsimään taikakirjan, jota hänen ilmalaivansa oli kuljettanut mukanaan. Laiva oli jostain syystä tippunut alas... No, takaisin tähän päivään. Olin juuri päässyt alkuun neuvotteluissa, kun jostain tupsahti omituinen lauma niin kutsuttuja "sankareita". Ei tämä vielä mitään, mutta niiden mukana on yksi papinpirulainenkin. Kuinka huonoa tuuria voi olla. Tosin he todennäköisesti pelastivat henkeni, mutta se ei kuulu tähän mitenkään. Loppujenlopuksi kävi niin, että kirja osin tuhoutui. Onneksi sain loput talteen. Eiköhän Amarrothilla ole jokin kirjojen henkiinherättämishommeli takataskussaan.

Jouduin kuitenkin lähtemään tämän seikkailijaporukan mukaan. Antoivat ne minulle muutaman taikanuolen korvaukseksi, mutta en minä niiden vuoksi mukaan lähtenyt. Tosiasia vain on, että nämä "sankarit" pitävät niin isoa meteliä ja tappelevat kaiken liikkuvan kanssa, että yksin ei ole mitään mahdollisuuksia päästä kylästä ulos. Kaikkihan täällä ovat jo hälytysvalmiudessa. Menen siis näiden mukana ja lähden sitten myöhemmin omille teille.

Yövyttiin yhden koboldin luona. Metallipappi näytti välillä nukkuvan, mutta jokin hänessä herätti levottomuutta. Iso naissoturi mutisi huppumiehistä unissaan. No, fantasiansa kullakin. Pikku velhonalku sentään nukkui normaalisti.

Aamulla lähdettiin takaisin temppelialueelle. Koboldi voisi kuulemma kertoa jotain hehkuvan kiven (kuolonkiveksi taisivat sanoa) vieneestä lohikäärmeestä. Sitä ennen piti kuitenkin taas tapella. Tällä kertaa liippasi läheltä, mutta onneksi sentään se iso soturinainen osaa jonkin verran hoitaa haavoja.

No, se koboldi kertoi, että lohikäärmeet viihtyvät jossain kuumassa. Olipa uutinen! Imeväinenkin olisi voinut sen kertoa. Mentiin siis kuumille lähteille, jossa tapeltiin taas. Örkit sentään tajusivat antautua ajoissa. Sain jonkin hihhulipoikien taikatikarinkin. Pitänee kokeilla, tosin ymmärän kyllä, että örkkipomo itse ei tätä kehdannut käyttää. Olisi mennyt kerralla maine ja maat. Voihan sen myydä, jos ei muuta käyttöä keksi. Sitten juteltiin lohikäärmeen kanssa. Hullua porukkaa. Tosin saivat sen kivensä ja nyt voidaankin pikkuhiljaa lähteä pois... toivottavasti.