Vesi tuntui lämpimältä vasten kasvojani. Minulla ei kuitenkaan ollut aikaa eikä erityistä mielenkiintoa nauttia vedestä, sillä kuolonkivi oli viimeinkin lähellä. Näin sen kalmean kajon altaan pohjalla. Monta päivää sitä on etsitty ja moni on kaatunut etsintöjen edetessä. Goblinit voivat olla barbaareja, mutta ehkä hekin olisivat voineet löytää valon. Mutta ahneudessaan he olivat ottaneet tämän kaupungin oikeilta omistajiltaan ja antaneet ahneutensa johtaa heidät pimeälle polulle. Pelastus ei ollut mahdollista.
Annoin itseni upota altaan pohjalle ja kävellessäni mietin tekojamme syvemmin. Ensimmäinen retkemme goblinin kartanoon vieläkin syvensi mieltäni. Nukkuvien goblinien murhaaminen.. Mitä jos joku heistä oli löytänyt valon? Mutta se käärme.. Olisin vaarantanut ystävieni hengen jos olisin epäröinyt. Mutta mikä tärkeintä, olisin vaarantanut tehtävän ja antanut sen epäsikiön jatkaa pahoja suunnitelmiaan. Kumpi painaa enemmän: yksi mitä luultavammin himmeä goblin vai ne tuhannet viattomat jotka se epäsikiö aikoo murhata ja mutatoida?
Harnoillen olisi luultavasti ollut eri mieltä, mutta hän itsehän sanoi että jokaisen tulee valaista oma polkunsa. Minun polkuni on vienyt minut läpi pimeyden, epäsikiöiden ja monien taisteluiden. Mitä hänen kaltaisensa munkki tietäisi taistelusta? Kirjastossa pätee eri säännöt kuin taistelukentällä. Vaikka en voi kieltää hänen tiensä arvoa, minun tulee löytää omani. Liian kauan olen ollut muiden palvelijana, seuraten muiden käskyjä ja ohjeita. Ystävän sana voi olla avain yhtä hyvä kahle ajatuksille kuin allekirjoitus paperilla voi olla ruumille.
Kun havahduin ajatuksistani, olin jo saavuttanut kiven. Pysähdyin sen eteen ja katselin sen pinalla kierteleviä riimuja ja syvennyin taas ajatuksiini. Olen Rautasilmä, minut on luotu, mutta ei jumalan kädestä. Minut teki ja nimesi varmaan joku työhönsä kyllästynyt maagi joka ei omistanut minulle mitää ajatuksia rutiininsa yli. Tunnustelin ghulgraani*, Rautasilmä.. Jälleen kerran toinen kahle. Minut luotiin ja nimettiin vartioimaan, katsomaan ja partioimaan. Minut luotiin olemaan paikoillaan ja vartioimaan muiden latelemia sääntöjä. Mutta olen nyt vapaa kulkemaan omaa polkuani, miksi nimeni osoittaa minun olevan edelleen jonkun himmeän velhon orja?
Ajatuksissani poimin kuolonkiven ja yllättäen tunsin sen karmean voiman. Säpsähdin kun taisteluvaistot ottivat hetkeksi vallan kun ne aistivat vihamielistä taikuutta. Mielenkiintoista.. Demonien lapset tekivät tämän kiven aseeksi tyhmiin sotiin, vaikka heille valo on saavutettavissa. Nyt tämä ase tullaan käyttämään valon suureksi eduksi. Edes ajattelematon esine ei ole tekinjänsä ajatusten orja.
Piilotin kiven ja kipusin ulos altaasta monet ajatukset ja tunteet seuranani. Ystäväni olivat näköjään neuvotelleet örkkien kanssa "sotakorvauksista". Toisaalta halveksin heidän ahneuttaan, mutta minun piti myöntää että tarvitsimme lisää aseita sitä epäsikiötä vastaan. Kuolonkivi voi ehkä olla avain sen otuksen kukistamiseen, mutta vain himmeä kuvittelisi sen yksin riittävän. Yllätyin kun kuulin Lendarin vaatineen heitä antautumaan. Se ei oikein kuulostanut tämän soturinaisen tapaiselta. Oliko hän ottanut minusta esimerkkiä? Mutta, kuitenkin epäilykseni edelleen söivät minua. Olisinko tarpeeksi vahva? Mitä Harnoillen ajattelisi minusta? Olenko oikeasti valon puolella vai käytänkö sitä vain työkaluna?
Mutta sitten Unolmo näytti minulle örkkien sotakorvauksena antamia keltaisia kiviä. Tunnistin ne heti. Tämä oli selkeä merkki.
En ole Rautasilmä. En ole vartija. En ole kenenkään orja. Käänsin katseeni kohti Unolmon ärsyyntyneitä kasvoja. Hän varmaan oletti minun jo ottavan ne perhanan kivet. Kaunkohan olin seisonut hänen edessään ajatuksissani?
Otin kivet ja toivoin että voisin hymyillä.
* sotataotuilla on otsalla tunnus, joka kertoo kyseisen taotun nimen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti