The lost brother

A baby was crying. She awoke a tiny moment before the younger sister knocked at her door. She was not accustomed to being woken in the middle of the night, but this did not sway her. At most it made her uneasy, as she knew there was something very unusual going on.

"Your holiness, I'm sorry to wake you, but we have an important guest. I'm sorry, but I didn't know what to do". She could hear alarm in the girl's voice and told her to leave. She would not be long. Sister Maelin had been mistress of Green leaf orphanage for four years now. She had been a sworn sister of the order for two decades now, but she was a practical woman, rather than a spiritual one. She preferred to use her time helping the children find their way in life. That was her prayer, a prayer in service, she often told herself.

It did not take long for her to robe herself and in moments she was heading down the stairs to the main hall where a young man - a magician apparently - was awaiting with a crying child wrapped up in his lap. "What is the meaning of this?" Maelin asked in a demanding voice, as she descended the stairs.

The mage looked at her, smiling, as she came down. "I wish to place this unfortunate individual, my son apparent, in your custody", he said with a enthuastistic look in his eyes. "Much promise in this one". Sister Maelin looked at the young man sceptically. She told the younger sister, who was on call, to wake a wetnurse. "The child is famished, can you not see?", after a moment of hesitation she asked: "We do not get visitors from a guildhouse often. Again, I ask, what is the meaning of this?"

Before she understood what was happening, the magician took a quick step closer and gave the babe to her arms. At the same time he spoke: "For the following ten years I will bring you fifty gold coins every month to maintain this boy's nourishment and education. I will check up on him every time I deliver you payment. He will be brought up as any other child in your establishment, though later he may require additional attention. Is this clear to you?"

She was not taken aback. She'd dealt with men like him before, or so she thought. There was nothing exceptional in the baby as far as she could tell, a scrawny, feeble thing he was. Maelin turned her look back upon the young man, who was still smiling in a most irritating way. She felt appalled by his presence, though this was a rare show of honesty on behalf of a mage of the house of Cannith. She imagined most such children would not be looked after in such fashion. Fifty gold pieces a month was something that gave her pause, though. The church could rarely give such stable support to her establishment. "A bastard then? May I have the pleasure of telling him his parent's names when he is of age".

"Never you mind about that, sister. Just raise him up good and obedient". With that said, the mage took from uder his robe a small bag, which he tossed at the reception table. A small clink took off the bag and with it the mage turned way and started walking back towards the door.

"What shall we call him, sir?" She asked abruptly.

He looked back at her and she could not be sure what the young magician was thinking, his eyes perplexed and full of pity. He stood there for a moment, then said: "Do you know elvish, sister..? The babe is our kind is he not? Call him Edaen. Let him have a chance to be a human child". And with that the mage strode off without another look back.

Kosto

Brutus käveli pitkin punaisten lyhtyjen alueen katuja siunaten hämärää, hieman punertavaa valaistusta. Eilinen ryyppäys- ja huorareissu Avvilin kanssa tuntui vieläkin vihlovana jomotuksena päässä ja ajoittain kuplivana pahoinvointina mahassa. Avvil oli ollut viime päivät omituisen ailahtelevainen: Ajoittain hän oli pahempi riidanhaastaja kuin Brutus koskaan, ja ajoittan hän vain istui kolpakko kädessä ja katsoi jonnekin, minne kukaan muu ei voinut nähdä. Brutus marssi minotaurin röyhkeydellä suoraan Viettelevän Seireenin edessä kiemurtelevan jonon ohi ja ovesta sisään suomatta ovella seisoville järjestyksenpitäjille katsettakaan. Hänet tunnettiin jo täällä tarpeeksi hyvin, ettei kukaan yrittänyt edes huutaa perään saatika pysäyttää häntä.

Seireenin sisällä Brutus vilkaisi nopeasti ympärilleen. Kolmella keskikorokkeella tanssi jo mukiinmeneviä, puolialastomia naisia. Tällä kertaa näköjään yksi ihminen, yksi puolihaltia ja yksi puolituinen. Hän tiesi, ettei kestäisi kauaakaan, ennenkuin korokkeelle marssisi yksi minotaurilehmä. Oli hän sen verran rahaa tähän paikkaan jo upottanut. Paikka oli jo tupaten täynnä, mutta silti baaritiskin luona istui yksinäinen mies kummallakin puolellaan vähintään metrin verran tyhjiä baarijakkaroita ja edessään kunnioitettava keko tyhjiä kolpakoita. Mies oli vetäytynyt syvälle myrskyviitan hupun syvyyksiin, mutta vyöllä roikkuvat kaksi sotakirvestä kertoivat kaiken tarpeellisen.

"Avvil!", Brutus karjahti möreällä äänellä kävellessään miehen luokse. Avvil heilautti sormeaan baarimikkoa kohti, joka yllättävän ripeästi toi uuden kolpakon Avvilin viereen. "Alahan juoda jos meinaat saada minut kiinni", Avvil murahti nyökäten kolpakkoa kohti. Avvil ei vieläkään nostanut katsettaan kolpakosta, ja huppu esti Brutusta näkemästä Avvilin kasvoja. Brutus hörppäsi kolpakon kerralla tyhjäksi ja nyökkäsi baarimikkoa kohti, joka jo olikin tuomassa seuraavaa kolpakkoa. Brutus jatkoi juomista istuen hiljaa Avvilin vieressä. Hän tiesi, että jos Avvil haluaisi puhua, hän puhuisi. Rotueroista huolimatta he olivat luonteeltaan yllättävän samanlaisia. Ehkä he sen takia olivatkin ystävystyneet näin nopeasti.

Puolentusinaa kolpakkoa myöhemmin, juuri, kun Brutus alkoi epäillä, että ilta kuluisi kummankin jurottaessa, Avvil alkoi puhua. "Arvaahan Brutus, minkä takia minä palasin Sharniin?", Avvil kysyi ja jatkoi odottamatta vastausta:

"Tulin tänne kostamaan! Silpomaan, ruhjomaan, häpäisemään, ehkä jopa tappamaan äitini murhanneen epäsikiön! Sain tietää hänen nimensä, ja ensimmäinen yllätys olikin se, että murhaaja ei ollutkaan mies, kuten olin aina luullut, vaan nainen. No, kostoajatukseni menivät uusiksi, mutta ei paljoa: Mieheltä ajattelin leikata kielen, kädet, jalat ja pallit, ehkä vielä sokaista ja mahdollisesti silpoa korvatkin, ja sen jälkeen jättää muiden huoleksi, tai kuolemaan katuojaan. Nainen! No, palleja ei voisi silpoa, mutta ajattelin, että leikkaisin rinnat pois ja hieman pyörittelisin tikaria sen alapäässä.

Jotta asia ei olisi liian helppo, se nainen oli nykyään jonkin tuhrivan liekin ylipapitar. Muistatko sen papin tuossa ulkona, joka muuttui joksikin epäsikiöksi ja manasi paikalle demonin. No, se oli tämän saman liekkihomman pappi. Vein sen pään niiden temppeliin, ja johan alkoi asiat sujua. Siellä ollut pappi vei meidät iloiten ylipapittaren luokse. Keskustelusta meinasi tulla jopa hilpeä, mutta en kestänyt paria lausetta pidempään ennenkuin nykäisin kirveen esille ja aloin mätkiä sitä huorapapitarta! Ne muutamat vartijat ja pappi eivät voineet mitään minun vihani edessä. No, auttoi se cannithin hokkuspokkustyyppikin hieman. En kuitenkaan tappanut sitä naista. Ajattelin juuri ruveta silpomaan sitä, kun se alkoi tarjota tietoja.

Ensinnäkin yläkerrasta löytyi tämän naisen vastasynnyttämä hieman demonipiirteinen poikavauva. Toiseksi, kävi ilmi että tämä vauva oli minun velipuoli, eli tämä ylipapitar olikin minun äitini. Perkele!!! Se oli vaihtanut mut sinne kuoppaan, koska ei asemansa vuoksi voinut aikoinaan saada minunkaltaista sekasikiötä. Mätkin sitä hieman lisää ja se kertoi isäni nimen. Enhän minä voinut omaa äitiäni tappaa tai silpoa, joten lähetin sen suhteiden avulla Valon Polun luostariin kauas itään."

Brutus katsoi hämmentyneenä Avvilia, joka tuijotti vieläkin kolpakon pohjalle. Avvil siemaisi kolpakon kerralla tyhjäksi ja tokaisi. "Nyt riittää! Nyt saa Tiamatin kostohöpötykset painua helvettiin. Jos se narttu vielä kuiskailee jotain minun korvaani, sen on parempi tulla armeijan kanssa, muuten katkon siltä äänihuulet yhdessä kaulan kanssa!". Avvil nosti katseensa ja katsoi Brutusta silmillä, jotka näyttivät jollain oudolla tavalla loistavan. Avvil suoristi selkänsä ja näytti Brutuksen silmissä omituisen kuninkaalliselta samalla kun punertava loiste silmissä lisääntyi pakottaen Brutuksen kääntämään katseensa sivuun. Jokin Avvilissa oli muuttunut.

Fallcrest - Kaupunki putouksen äärellä

Aurinko valaisi Fallcrestin yläkaupungin, alakaupungin jäädessä kallion suomaan viileään varjoon. Kosken kohina peitti alleen kaupungin normaalia mekkalaa, mutta alakaupungin (the Green market) vihertorilla kosken äänet, ne jäivät taustalle sillä lapset ilakoivat ja riehuivat satamassa torin äärellä, torimyyjät esittelivät ja kehuivat suureen ääneen omia tuotteitaan, hiljaiset asiakkaat käyskentelivät kojujen äärellä etsien mitä sitten itsekukin haki, toisinaan hiukan tingaten hinnoista...

Fallcrestin alakaupunki ja sen sopivasti varjoisa vihertori (the Market Green) oli mukavan viileä kun vartijakaksikko käyskenteli verkkaisesti torialueen reunamilla, kevyesti panssaroituina ja vartioston asepaita päällään, keihäs ja kilpi käsissään. Kaksikko käveli aluetta ympäri hitaasti, pitäen silmiään auki mahdollisten pitkäkyntisten varalta. Kuitenkin kaksikon huomio kiinnittyi satamaan, he pysähtyivät katsomaan kuinka putouksen alapuolisessa satamassa alavirrasta tulleen aluksen kuormaa, isoa puulaatikkoa, siirrettiin maihin useamman härän vetämiin kärryihin. Vietäisiinkö se nostokurjelle ja nostettaisiin kallion päälle ja siitä yläsatamaan vai...

"Mitä arvelet Taijin, minnehän tuo on menossa? Vai mitä luulet voisiko se sittenkin jäädä tänne Fallcrestiin?"

Vanhdeista vanhempi, Sherir, ennätti tokaista heidän molempien mieltä askarruttaneen kysymyksen ja osoitti isoa laatikkoa ja sitä vahtivaa kaksikkoa, kovannäköisiä raskaasti aseistautuneita sotataottuja. "Mistähän nuo oikein on tulleet?"

Lastin tarkkailu ja asian tarkempi mietintä jäi lyhyeen, kun torilta alkoi kuulua mekkalaa, suoranaista kauhunsekaista huutoa. Kaksikko kääntyi tottuneesti kohti toria ja heidän askeleensa reipastuivat selkeästi ja pidentyivät juoksuun, tätä he olivat odottaneet koko tylsän vuoron ajan, nyt he voisivat purkaa turhautumistaan.

"TEHKÄÄ TIETÄ VARTIOSTOLLE!" Kaksikko karjui rynnätessään torin halki, tyrkkien tieltään hitaampia eteenjääneitä kyläläisiä pysähtyen vaatimattoman kojun, jonka edustalle oli pieni avoin tila jäänyt eteen"Mikä ihmeen hässäkkä täälä oikein on?" Kyläläiset katselivat maassa makaavaa liikkumatonta nuorta miestä, puheensorina hiljeni vartioston edustajan, nuoremman vartijan, Taijinin saapuessa ensin paikalle ja puheensorina lakkasi lopulta, kaikki tarkkailivat Taijinia vanhemman vahdin, Sheririn saapuessa paikalle. Taijin karjui nuoruuden innolla "Niin, mitä täällä tapahtui? Näkikö kukaan mitään?" Kääntyen vaatimattoman, näytti olevan kukanmyyjän, kojun puoleen jonka edessä, pitkään hupulliseen kaapuun pukeutunut nainen keräsi maahan levinneitä kukkia kasaan. Taijin kyyristyi vaivalloisesti naisen tasolle, tökäten tätä kilvellään ja karjaisten samalla "NÄITKÖ SINÄ MITÄÄN, MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUI?"

Toinen, hiukan vanhempi vahti näki kojun ja tunnisti naisen "Taijin lopeta! Rauhoitu nyt! Ei vanha sokea Marna mitään ole voinut nähdä!" Marnaksi kutsuttu nainen käänsi hupun peittämän päänsä kohti Taijinia, hänen silmilleen oli kääritty hupun alla paksu huivi. Marnan ääli oli yllättävän luja, suorastaan teräksinen hänen avatessaan suunsa "Taijin, sen vanhan puunhakkaajan poika Taijin? Ei ole käytöksesi muuttunut mihinkään. Mutta tuntien sukusi ja tietäen isäsi, en epäile yhtään" Vahtien aloittaessa, Sheririn siis aloittaessa tutkimaan maassa makaavaa ruumista, Taijin ohjasi katsojia alueelta pois ja tätä tehdessään mulkoili Marnaa silmät salamoiden mutisten hiljaa itsekseen jotakin.

Sherir käänsi maassamakaavan nuorukaisen ympäri, tämän kasvoilla oli kauhistunut ilme, kasvojen ja kaulan iho sinersi hiukan ja nuorukaisen kieli puristui verisestä suusta ulos, lähes poikkipurtuna, mustuneena ja turvonneena. Kuolleen silmät olivat myös lähes ulos pullistuneena kuopistaan... Nuorukaisen toinen käsi puristi pientä pussukkaa, kukkaroa kädessään. Kukkaron ympärille puristuneen kämmenen selässä oli iso mustanpuhuva paise, jota koristi kaksi reikää. Rei'istä valui yhä verensekaista vaaleaa visvaa 'myrkkyä?'. Sherir hätkähti ja perääntyi hiukan vilkaisten nopeasti ympärilleen "Mikä ihme on aiheuttanut tuon jäljen? Käärme vai jokin muu ja vielä tärkeämpi kysymys, missä se oli aiheutunut? Oliko nuorukainen koettanut varastaa jotakin joltakin ja jäänyt jonkinlaisen ansan uhriksi, vai oliko täällä torilla jossakin liikkeellä jokin vaarallinen käärme tai eläin joka aiheutti tämän?"

Samaan aikaan toisaalla, ei niinkään kaukana alasatamassa. Iso laatikko oli saatu siirrettyä aluksesta laiturille ja sittemmin lastattu härkien vetämien vankkureiden kyytiin ja vaivalloisesti ne vetivät isoa laatikkoa kohti tavarahissiä sotataottujen seuratessa vieressä tasaisesti marssien, ympäristöä tarkkaan seuraten. Lapsikatras hyppi ja pomppi häiriköiden sotataottujen ympärillä, seuraten näitä ihmetyksestä suurin silmin ja hämmästyneet ilmeet kasvoillaan. Rohkeimmat lapsista yrittivät saada kosketettuakin sotataottujen metallista ihoa, mutta ainoa mitä sotataotut lapsille tarjosivat oli murahduksin ja sadatteluin kuorrutetut nopean äkäiset läpsäykset joilla ne koettivat häätää lapsia pois kimpustaan ilman että turvautuisivat väkivaltaan... Kärryt kolisivat eteenpäin ja ajuri ohjasti härkiä tiukasti pyrkien pysyttelemään erossa sotataotuista.

Yhtäkkiä kaikki lapset pysähtyivät, pienimmät juoksivat kiljuen kauemmaksi, mutta muut, hiukan isommat jäivät paikoilleen ja käänsivät katseensa laatikkoon, he kaikki olivat kuulleet jonkin äänen, aivan kuin jokin tuntui liikkuvan laatikossa... Härät vetivät vauhdin hiljentymättä vankkureita ja laatikkoa vääjäämättömästi kohti yläkaupunkia...

Fallcrest, alakaupungin torilla väki alkoi hajaantua ja rauhoittua, ruumis oli siirretty syrjään ja peitelty. Kukkaro oli otettu kuolleen kädestä ja Sherir tutkaili sitä Taijinin kanssa. "Kukaan ei kuollutta tunnista, eikä se kyllä mikään ihme ole kun naama on tuossa kunnossa. Ei ole kyllä ollut kaksinen tämä viimeinen saaliskaan" Helistäen kukkaroa Sherir jatkoi "Vai oliko kukkaro hänen omansa ja kuolis suojellen vähäisiä rahojaan" Pudistaen päätään Sherir katsoi Taijinia ennenkuin jatkoi jälleen "Olipa syy mikä tahansa, muutaman hopean vuoksi kaveri menetti henkensä"

Mustajuuren kylä

Matkallaan Harkenwoldista Fallcrestin kaupunkiin, nelikko saapui Mustajuuren kylään...

... Mustajuuren kylän uusi, vastavalittu paimen Arcan nosti ja ojensi kätensä pyörähtäen hitaasti katsomaan seurakuntaansa, vasta puhdistetun ja uudelleen käyttöönotetun temppelin rukoushuoneessa, antaen katseensa kiertää hymyilevien kyläläisten kasvoilla. Lopulta nyökäten edessään seisovalle nelikolle
"Suvereeneille hallitsijoille ja Valon polulle ylistys! Kotimme on taas vapaa! Me kaikki voimme kiittää teitä kylämme pahuuden ikeen alta vapauttamisesta, Toraash kultisteineen on poissa. Boldrein Jumalallinen johdatus ohjasi teidät luoksemme hädän hetkellä. Me Mustajuuren kylässä emme unohda tätä ikinä. Sen minä lupaan Teille, että Teillä kaikilla on täällä aina lämmin koti ja pehmeä paikka missä painaa pää yöksi tyynylle."

Arcanin edessä seisoi kookas sotataottu Valontuoja, Avvil Tharaskinin huoneesta, Unolmo Cannithin huoneesta ja Raven. Arcan antoi katseensa kiertää nelikon levollisilla vaikkakin väsyneillä, kaiken kokeneilla kasvoilla, poissulkien tietysti sotataotun metallinen kasvot, kuori ,joilla ei ilmekään värähtänyt missään tilanteessa...

"Emme tiedä mihin tämä olisi johtanut, kuten olette havainneet kaiken sen tohinan mitä olemme tässä tehneet, me olemme järjestäneet teille juhlat. Siirtykäämme pihan puolelle juhlimaan Arawain antimista, Seuratkoon Ollandran kosketus kaikkia teitä missä sitten kuljettekin."

Nelikon ottaessa osaa juhlintaan, Arcan otti ja ohjasi Valontuojan syrjään, "Sinä et siis syö etkä juo, miten hengittäminen tai vuodatteko edes verta, jos teitä isketään? Anteeksi uteliaisuuteni ja kiinnostukseni, sillä en ole kaltaisiasi ennen tavannut, nähnyt ehkä kauempaa silloin sodanaikaan ja kuullut puheita mutta pitänyt niitä kaikkia huhupuheina enemmänkin ja sellaisena kansankiihottamisena tai oikeammin pelonlietsontana mutta nyt kun olen ensikosketuksen saanut voin todeta olevani kiitollinen tästä tapaamisesta."

Ottaen Valontuojan vankasta kädestä kiinni Arcan käänsi päänsä painuksiin ja huokaisi syvään jatkaen sitten hiljaisemmalla, hiukan vapisevalla äänellä.
"Näin enneunen jossa Sinä olit mukana. Olet valon koskettama mutta sankan synkkä usva tai savu peittää tulevaisuuttasi, valonpilkahduksia kuitenkin usvasta nousi aina yksittäin siellä täällä. Mitä se sitten tarkoittikaan, vaikea tie odottaa sinua! Siksi en tohtisikaan kysyä sinua etsimään enää lisää vaikeuksia mutta. Ottaessani yhteyttä Sharniin, ilmoittaessani tapahtuneesta, Valon Temppeliltä otettiin yhteyttä heti perään, Piispa kysyi apuani."
Hiljentyen hetkeksi katsoen Valontuojan ilmeettömiin kasvoihin, yrittäen etsiä niiltä vinkkiä tai merkkiä tämän ajatuksista ennenkuin jatkoi taas
"Tämä Valon Temppelin tutkija, eräs nuori Valon polkua seuraava pappi Marla on tutkinut historiaa ja Pimeän kuusikon kultteja. Nentirin laaksoa ja Fallcrestistä luoteeseen on eräs Talvivaaran kylä. Marlan tutkimusten mukaan ja jonkun satunnaisen todistajan mukaan jokin pieni joukkio pimeän kuusikon kannattajia, joista yksi tutkimusten mukaan oli myös Toraash, on matkannut kohti Talvivaaraa noin vuosi sitten, samoihin aikoihin Toraash tuli ja jäi luoksemme. Me typerykset pidimme sitä hänen saapumistaan taivaanlahjana, sillä pari päivää Toraashin saapumista ennen silloinen pappimme menehtyi ollessaan metsällä keräämässä tarvikkeita. Nyt se kaikki tuntuu liiankin sopivalta mutta anna anteeksi tämä muistelu. Takaisin siis oikeaan asiaan, anteeksi vielä, siis Valon Polun Marlan ja Valon temppelin piispan pyyntöön. Marla on tutkimustensa valossa saanut selville, että tätä synkän kuusikon joukkiota johtaa, tai johti kieroutunut pappi Kalarel ja hän pelkää että Kalarel on perustanut jonkilaisen salaisen kultin alueelle ja järjestää epäpyhiä menoja. Hänen pyyntönsä sinulle ja teille, kuultuaan teoistanne täällä, on se että menette Talvivaaraan ja selvittäen onko alueella jonkinlaista kuoleman kulttia, tai epäpyhää toimitaa. Ja jos sellaisesta jotakin näyttöä löytyy niin lopetatte toiminnan alkuunsa!!"

Talvivaara avunpyyntö - Pahan varjot ovat heräämässä

Aamunkoitto Talvivaaran kaupungissa
Lähellä uneliasta Talvivaaran kaupunkia, pahan varjot ovat heräämässä, sen on kyläläiset ja ympäröivän maaseudun väki on saanut sen myös huomata.

Aurinko nousi metsän ja kukkuloiden takaa, ensimmäisten auringonsäteiden lämpö alkoi jo häivyttämään aamu-usvaa nopeaan tahtiin. Korkealla taivaalla haukan musta silhuetti kaarteli laiskasti etsien saalista. Aamunsarastus toi myös mukanaan lintujen laulun, kuten myös kukon jos toisenkin kiekumisen, maailma kaupungin muurien ulkopuolella tuntui taas heräävän, tai paremminkin syntyvän uuteen päivään. Aamunsarastuksen myötä kaupunginmuurien sisällä alkoi myös tasainen metallinen kalke, sepän aloittaessan työntekonsa. Se tuntui ja kuulosti turvalliselta. Sen ylitse nousi
ainoastaan välillä lasten mekastus, kun se kohosi ja kaikui muurien sisäpuolella.

Kaupungin ulkopuolella, kaupunkiin johtavalla pölyisellä hiekkatiellä yksinäinen, repalaisiin ja likaisiin vaatteisiin kääriytynyt kumara ja huojuva hahmo asteli epävarmoin laahaavin askelin metsän varjoisasta siimeksestä auringon
valoon, kohti Talvivaaran kaupungin muurin suljettuja portteja, pysähtyen aina välillä lepäämään huojuen, lähes kaatuenkin, ennenkuin aloitti taas vaivalloisen taivalluksensa.

Muurilla vartija asteli edestakaisin katsellen ympärilleen, pysähtyen portinpäälle katsoen samalla tietä ja kohti metsänreunaa, haukoitellen ja hieroen silmiään nojatessaan keihään tukevaan varteen, väsymyksenkin alkaessa jo painaa tylsän vahtitehtävän lisäksi. Tarkentaen silmänsä metsänreunaan vartija kiinnostui, tiellä näkyi kuin näkyikin liikettä, hän ei ollut erehtynyt.
Päivän ensimäinen matkaaja tulossa, "onhan lähtenyt aikaiseen liikkeelle kun kävellen jo täällä" mutisi vartija itsekseen.
Katsoessaan uudestaan hahmon, nyt ollessa jo auringonpaisteesssa sen vaivalloinen kävely näkyi selkeämmin ja vahti kiinnostui enenemissä määrin hahmosta huutaen portilla oleville vahtitovereilleen.

Kaupungin vartioston partio karautti tie pöllyten hahmoa kohden ja pysäyttivät ratsunsa huojuvan rääsyläisen eteen. Eläimellisiä piireitä omaama hahmo hypähti alas ratsun selästä ja asteli varoen, pitäen kättään aseen kahvalla valmiina toimimaan. Rääsylyinen hahmo rojahti maahan, korahtaen, velttona. Burch katsoi hahmoa, ihmismiestä ja haistoi veren, vaikkei sitä pölyn alta juurikaan näkynyt. Seuraten katseellaan miehen askeleita, Burch näki maassa olevan enemmänkin verta. Mies oli vuotanut kokoajan kävellessään kohti kaupunkia ja turvaa. Kumartuessaan miehen puoleen Burch kokeili peilillä hengittikö tämä enää, miehen suusta purkaui parkaisu "Goblineita!"...


Kaupungintalolla, myöhemmin seuraavana päivänä.


Talvivaaran kylä, tai kaupunki kuten kaupunkilaiset itse sanovat ja sen ympäristö on kärsinyt yhä enenemässä määrin örkkien, peikkojen ja muiden hirviöiden piinasta, mutta eritoten goblineiden, noiden pienten ilkeiden tihulaisten tuhotöistä ja hyökkäyksistä.
Vartioston toiminta on ollut riittävää ja onnistunutta tähän saakka mutta senkään voimat eivät ole loputtomat. Vartiosto on suojellut kaupunkia, maatiloja, tiellä kulkijoita ja kauppiaita, kaikkea mitä nyt voi suojella, mutta nyt tilanteeseen on tullut muutos. Kun vartiosto on toisaalla etsimässä goblineita, nämä ovat vallan toisaalla tekemässä tihutöitään.

Vaikkakin pieniä voittoja on saavutettu, vartioston ja goblineiden taisteluiden vuoroveden suunta tuntuu muuttuneen, ja pikkuhiljalleen vartiosto on jäämässä häviölle. Tästä syystä Talvivaaran Herra Ernest Padraigon on koettanut pitää hyökkäykset aisoissa rajoittaen vahinkoja, rajata hyökkäykset kylän ulkopuolelle. Ikävä kyllä onnistuen siinä aina vain heikommin ja heikommin.

Talvivaaran voimat alkavat ehtyä sekä vartiostolta, kyläläisiltä ja varsinkin kylää ympäröiviltä maalaisilta. Ernest on tehnyt päätöksensä, apua on pyydettävä tai hukka perii kaiken...

Joten nyt pitkällisen harkinnan ja neuvonantajien ohjeistuksien mukaan Talvivaaran Herra Ernest Padraig on päättänyt lähettää poikansa muutaman miehen saattueen kera hakemaan apua.

Huoneessa olevat soihdut ja tulisijat valaisivat tilaa, ylväsryhtinen harmaahapsinen mies katseli huoneen koristeita, nyökkäsi hiljaisen totiselle neuvonantajalleen ja käänsi sen perään katseensa suoraan eteensä, kohti kolmea hahmoa jotka siinä seisoivat.
Mietteliäänä Ernest aloitti, yskäisten ensin, selvittääkseen ääntään tai saadakseen huomion. Hänen äänensä oli totinen, se vavahteli hiukan...
"Ystäväni, tiedän ettet haluaisi lähteä tai jättää kaupunkiamme mutta tilanne on vain ajautunut sellaiseksi, että meidän pitää pyytää apua. Me emme pärjää itse, emme ainakaan talven ylitse ja Fallcrestiin on lohikäärmetalojen uusi yhdistetty enklaavi perustettu tai perusteilla. Väki joka sitä on perustamassa on se sama joista on Harkenwoldin pelastajina huhuttu, ehkä he voisivat auttaa meitä? Ehkä saamme tukea myös taloilta?"

Hänen katseensa kiersi edessään olevassa hermostuneessa kolmikossa, ilmeetön lohikäärmesyntyinen panssaroitu soturi ja hänen oma henkivartijansa Raiann, synkkäilmeinen soturi ja vartioston jäsen Kolkar ja kolmantena siististi pukeutunut Ninaran,haltijasyntyinen metsästäjä. Ainoastaan Kandlerin itsensä ilme paljasti jotakin, ehkä hienoista hermostuneisuutta tai yllättyneisyyttä ehkä jotakin muuta. Ehkä Kandler oli odottanut jotakin reaktiota edessään olevilta, eikä tällaista tyyntä käytöstä.

"Teillä on reilun päivän matka Fallcrestin kaupunkiin, eihän meillä juurikaan ole ylimääräistä maksaa mutta, ehkä tästä kirjeestä on apua neuvotteluissa ja pienemmästä ehkä sinulle apua."
Ojentaen selän takana pitämänsä sinetöidyt kirjekääröt Raiannille.

"Ratsut löytyy tallista, pitäkää kiirettä ja varokaa niitä pahaisia goblineita"

Kolmikko sitten peliteknisinkin tiedoin, valmiiksi ne on tehty mutta jos halua/tarvetta on niin voihan niitä muokata.
Kolkar (human, barbarian... lvl 3)
Raiann (age 30, good [Dol Arrah] male dragonborn warlord [Marshal], lvl 3)
Ninaran (age '30', female elf archer(hunter), lvl 3)

Talvivaara (Winterhaven)

Peli jatkuu

Into ei ole laimentunut vaikka tämä blogi on tänä syksynä ollutkin hiljaisempi kuin aiemmin. Kuten edellisistä kirjoituksista voi päätellä, olen ollut pelaajana viime kerroilla mutta ajatukset pelinjohtamiseen liittyen eivät koskaan jätä minua pitkäksi aikaa. Harmittavasti olemme tässä DnD pelissä keskellä kahden viikon taukoa joka johtuu todellisen elämän asettamista vaatimuksista. Kerron tässä hiukan taustaa missä mennään niille jotka seuraavat kampanjaamme pelkästään tämän blogin välityksellä.

Hahmot ovat tällä hetkellä tasoilla 10 ja 11 joka tarkoittaa uuden sivun kääntämistä Dungeons and Dragonsin neljännessä laitoksessa. Unolmo, Lendar, Avvil ovat Sharnissa tunnettu lohikäärmeen surmaajina ja Nentirlaaksossa he ovat Harkenwoldin puollustajia. Avvil ja Unolmo ovat taloiltaan saaneet ohjeet Tharashkin ja Cannithin yhteisen enklaavin perustamisesta Nentirlaaksoon. Apunaan heillä on Valontuoja joka aiemmin tunnettiin Rautasilmänä (paladin joka oli aiemmin cleric) sekä pelaamani Korppi joka on Brelandin kuninkaan vakooja sen läntisillä rajamailla. Enklaavin perustaminen onkin seuraavissa seikkailuissa mukana samalla kun sekä marghos että minä olemme varanneet erinäisen määrän haasteita hahmoille tässä laaksossa.

Gardmoorin luostarin hulluus odottaa pelaajia jos ja kun marghosin asettamista seuraavista haasteista selvitään. Soturinainen Lendar on matkustanut vuorille, ja on huhujen mestarina toisessa luostarissa samalla kun hänen puheilleen pyrkivät sekä vanhat örkkidruidit että taivaallisten jumalten edustajat. Eikä painajaisunet vieläkään ole päästäneet Lendaria otteestaan. Itse asiassa ne ovat pahentuneet entisestään. Eikä Ajatuskaan ole Lendaria ja muuta seuruetta unohtanut.

Pelaajana pelaamisesta

Olen taas vaihteeksi pelaajana kun marghos vetää peliä. Minulle on vaikeampi olla pelaajana kuin pelinjohtajana. Pelaajana olen melko kokematon. Mietin tuossa eräänä päivänä omia pelaajahahmojani vuosien varrelta. Kolme nousi mieleen: ensimmäinen, minä ja minun kaaoslordini.

Ensimmäinen oli haltiabardi. Pelasimme silloin armeijassa ja suurin osa peleistä oli ystäväni Mikan kanssa vedettyjä sooloseikkailuja Rolemasterilla. Haltiabardi oli nimeltään muistaakseni Haldir, Sormusten herrasta lainattuna. Haldir sai nuolen otsaansa juuri kun vaivalloisen pelaamisen jälkeen oli päässyt toiselle tasolle. Nahkakypärä ei suojannut. Rolemasterin parasta antia - ihanat kriittisen osuman taulukot - koituivat kohtaloksi. Se oli A tai B sarakkeesta. Hyvä heitto.

Sitten olin minä. Systeeminä Immortal jossa siis pelasin itseäni sen jälkeen kun olin tajunnut että olen kuolematon. Ensimmäisiin tapahtumiin liittyi Helvetin enkeleitä ja Helsinki. Se oli ehkä parasta peliä mitä olen pelannut.

Sitten oli kaaoslordi. Tämä kuoli mutta heräsi vampyyrinä. Defensive bonus oli jossain vaiheessa yli 200 - systeeminä siis jälleen Rolemaster. Kaaoslordi oli ainoa meidän hahmoista joka taisteli Creatures and Treasures II:n Sithi-demonia vastaan eikä edes kuollut.

Tänä syksynä tein uuden hahmon vaikka pidinkin Snaggasta. Oli kaksi syytä miksi halusin tehdä uuden hahmon. Ensinnä minä pelaan harvoin ja siksi haluan pelata itselleni "täydellisellä hahmolla". Toinen syy on sitten se miksi Snagga ei ollut minulle täydellinen: minusta tuntui että jos pelaan Snaggaa "oikein" niin silloin hän vetäytyy tietyissa sosiaalisissa tilanteissa palvelijan rooliin kun taas itse haluan että hahmoni käyttäytyisi niissä tilanteissa hyvinkin eri lailla. Oikeasti syitä on varmaan muitakin. Ihan varmasti etsin jonkinlaista alter egoa - henkilöä jollainen haluaisin olla toisessa elämässä. Ja ihan yhtä yhtä varmasti uudessa hahmossani Korpissa on paljon samaa kuin Snaggassa.

Korppi on haltia kuten Haldir, ja myös hahmo joka on kotonaan sosiaalisissa tilanteissa. Harkitsin itse asiassa bardin tekemistä - mutta tämän luokan kyvyt (D&D 4E Powers) eivät ole sellaiset joita haen täydelliseltä hahmoltani. Korppi on salamurhaaja/vakooja (Assassin, Executioner-build, Heroes of Shadow). Haltia joka on elänyt niin pitkään Shadowfellissä että häntä on vaikea ajatella enää normaalina haltiana. Kaikkein hankalinta oli keksiä syy miksi tämä tuppautuisi ja ennen kaikkea miksi tämä hyväksyttäisiin seurueen jäseneksi. Syy löytyi yhdessä marghosin kanssa seurueen toimeksiantajan ja liittolaisen Brelannin kapteeni Kalaesin kautta. Korppi on ns. Pimeä lyhty (Dark lantern) - Brelannin kruunun vakooja ja salamurhaaja. Olen melkein varma että todellisuus on paljon monimutkaisempi, mutta se pysyköön vielä hämäränä - koska se on sitä myös minulle. Korpin taustan voit lukea tältä sivulta (kirjoitettu harjoituksen vuoksi englanniksi).

Sitten takaisin todellisuuteen. En osaa vielä pelata Korpilla. Muut ovat tämän saaneet huomata kun minun vuoro tulee - minulla ei ole usein hajuakaan mitä tekisin. Mutta minä opettelen. Tiedän jo että tarvitsen ki-fokuksen, koska peliteknisesti saan sen bonuksen hyödynnettyä kaikissa hyökkäyksissä. Silloin pääsen paremmin hyödyntämään kaikkia erilaisia aseita mitä Korpilla jo on ja mitä aion tälle hankkia. Silloin minun ei tarvitse miettiä että en hyökkää puhallusputkella koska saan maagisella tikarilla heittämällä paremman osumismahdollisuuden. Roolipelitasolla tuollaisia ei tarvitse miettiä - mutta D&D 4E on myös taktinen taistelupeli ja siinä pitää miettiä myös nuo asiat.

Yksi niistä jutuista mistä pidän Korpissa eniten on tämän adaptoituvuus erilaisiin tilanteisiin. Hän on valepukujen mestari. Haluan nähdä Korpin haltia-aatelisena, piraattina ja nunnana. Ja en niinkään Korpin vaan itseni kannalta toivon että näitä tilanteita tulee riittävästi.

Ennen kuin tulee nuoli otsaan.