Aamunkoitto Talvivaaran kaupungissa
Lähellä uneliasta Talvivaaran kaupunkia, pahan varjot ovat heräämässä, sen on kyläläiset ja ympäröivän maaseudun väki on saanut sen myös huomata.
Aurinko nousi metsän ja kukkuloiden takaa, ensimmäisten auringonsäteiden lämpö alkoi jo häivyttämään aamu-usvaa nopeaan tahtiin. Korkealla taivaalla haukan musta silhuetti kaarteli laiskasti etsien saalista. Aamunsarastus toi myös mukanaan lintujen laulun, kuten myös kukon jos toisenkin kiekumisen, maailma kaupungin muurien ulkopuolella tuntui taas heräävän, tai paremminkin syntyvän uuteen päivään. Aamunsarastuksen myötä kaupunginmuurien sisällä alkoi myös tasainen metallinen kalke, sepän aloittaessan työntekonsa. Se tuntui ja kuulosti turvalliselta. Sen ylitse nousi
ainoastaan välillä lasten mekastus, kun se kohosi ja kaikui muurien sisäpuolella.
Kaupungin ulkopuolella, kaupunkiin johtavalla pölyisellä hiekkatiellä yksinäinen, repalaisiin ja likaisiin vaatteisiin kääriytynyt kumara ja huojuva hahmo asteli epävarmoin laahaavin askelin metsän varjoisasta siimeksestä auringon
valoon, kohti Talvivaaran kaupungin muurin suljettuja portteja, pysähtyen aina välillä lepäämään huojuen, lähes kaatuenkin, ennenkuin aloitti taas vaivalloisen taivalluksensa.
Muurilla vartija asteli edestakaisin katsellen ympärilleen, pysähtyen portinpäälle katsoen samalla tietä ja kohti metsänreunaa, haukoitellen ja hieroen silmiään nojatessaan keihään tukevaan varteen, väsymyksenkin alkaessa jo painaa tylsän vahtitehtävän lisäksi. Tarkentaen silmänsä metsänreunaan vartija kiinnostui, tiellä näkyi kuin näkyikin liikettä, hän ei ollut erehtynyt.
Päivän ensimäinen matkaaja tulossa, "onhan lähtenyt aikaiseen liikkeelle kun kävellen jo täällä" mutisi vartija itsekseen.
Katsoessaan uudestaan hahmon, nyt ollessa jo auringonpaisteesssa sen vaivalloinen kävely näkyi selkeämmin ja vahti kiinnostui enenemissä määrin hahmosta huutaen portilla oleville vahtitovereilleen.
Kaupungin vartioston partio karautti tie pöllyten hahmoa kohden ja pysäyttivät ratsunsa huojuvan rääsyläisen eteen. Eläimellisiä piireitä omaama hahmo hypähti alas ratsun selästä ja asteli varoen, pitäen kättään aseen kahvalla valmiina toimimaan. Rääsylyinen hahmo rojahti maahan, korahtaen, velttona. Burch katsoi hahmoa, ihmismiestä ja haistoi veren, vaikkei sitä pölyn alta juurikaan näkynyt. Seuraten katseellaan miehen askeleita, Burch näki maassa olevan enemmänkin verta. Mies oli vuotanut kokoajan kävellessään kohti kaupunkia ja turvaa. Kumartuessaan miehen puoleen Burch kokeili peilillä hengittikö tämä enää, miehen suusta purkaui parkaisu "Goblineita!"...
Kaupungintalolla, myöhemmin seuraavana päivänä.
Talvivaaran kylä, tai kaupunki kuten kaupunkilaiset itse sanovat ja sen ympäristö on kärsinyt yhä enenemässä määrin örkkien, peikkojen ja muiden hirviöiden piinasta, mutta eritoten goblineiden, noiden pienten ilkeiden tihulaisten tuhotöistä ja hyökkäyksistä.
Vartioston toiminta on ollut riittävää ja onnistunutta tähän saakka mutta senkään voimat eivät ole loputtomat. Vartiosto on suojellut kaupunkia, maatiloja, tiellä kulkijoita ja kauppiaita, kaikkea mitä nyt voi suojella, mutta nyt tilanteeseen on tullut muutos. Kun vartiosto on toisaalla etsimässä goblineita, nämä ovat vallan toisaalla tekemässä tihutöitään.
Vaikkakin pieniä voittoja on saavutettu, vartioston ja goblineiden taisteluiden vuoroveden suunta tuntuu muuttuneen, ja pikkuhiljalleen vartiosto on jäämässä häviölle. Tästä syystä Talvivaaran Herra Ernest Padraigon on koettanut pitää hyökkäykset aisoissa rajoittaen vahinkoja, rajata hyökkäykset kylän ulkopuolelle. Ikävä kyllä onnistuen siinä aina vain heikommin ja heikommin.
Talvivaaran voimat alkavat ehtyä sekä vartiostolta, kyläläisiltä ja varsinkin kylää ympäröiviltä maalaisilta. Ernest on tehnyt päätöksensä, apua on pyydettävä tai hukka perii kaiken...
Joten nyt pitkällisen harkinnan ja neuvonantajien ohjeistuksien mukaan Talvivaaran Herra Ernest Padraig on päättänyt lähettää poikansa muutaman miehen saattueen kera hakemaan apua.
Huoneessa olevat soihdut ja tulisijat valaisivat tilaa, ylväsryhtinen harmaahapsinen mies katseli huoneen koristeita, nyökkäsi hiljaisen totiselle neuvonantajalleen ja käänsi sen perään katseensa suoraan eteensä, kohti kolmea hahmoa jotka siinä seisoivat.
Mietteliäänä Ernest aloitti, yskäisten ensin, selvittääkseen ääntään tai saadakseen huomion. Hänen äänensä oli totinen, se vavahteli hiukan...
"Ystäväni, tiedän ettet haluaisi lähteä tai jättää kaupunkiamme mutta tilanne on vain ajautunut sellaiseksi, että meidän pitää pyytää apua. Me emme pärjää itse, emme ainakaan talven ylitse ja Fallcrestiin on lohikäärmetalojen uusi yhdistetty enklaavi perustettu tai perusteilla. Väki joka sitä on perustamassa on se sama joista on Harkenwoldin pelastajina huhuttu, ehkä he voisivat auttaa meitä? Ehkä saamme tukea myös taloilta?"
Hänen katseensa kiersi edessään olevassa hermostuneessa kolmikossa, ilmeetön lohikäärmesyntyinen panssaroitu soturi ja hänen oma henkivartijansa Raiann, synkkäilmeinen soturi ja vartioston jäsen Kolkar ja kolmantena siististi pukeutunut Ninaran,haltijasyntyinen metsästäjä. Ainoastaan Kandlerin itsensä ilme paljasti jotakin, ehkä hienoista hermostuneisuutta tai yllättyneisyyttä ehkä jotakin muuta. Ehkä Kandler oli odottanut jotakin reaktiota edessään olevilta, eikä tällaista tyyntä käytöstä.
"Teillä on reilun päivän matka Fallcrestin kaupunkiin, eihän meillä juurikaan ole ylimääräistä maksaa mutta, ehkä tästä kirjeestä on apua neuvotteluissa ja pienemmästä ehkä sinulle apua."
Ojentaen selän takana pitämänsä sinetöidyt kirjekääröt Raiannille.
"Ratsut löytyy tallista, pitäkää kiirettä ja varokaa niitä pahaisia goblineita"
Kolmikko sitten peliteknisinkin tiedoin, valmiiksi ne on tehty mutta jos halua/tarvetta on niin voihan niitä muokata.
Kolkar (human, barbarian... lvl 3)
Raiann (age 30, good [Dol Arrah] male dragonborn warlord [Marshal], lvl 3)
Ninaran (age '30', female elf archer(hunter), lvl 3)
Talvivaara (Winterhaven)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti