”Epäpyhistä epäpyhin!” Kauhtuneeseen, tummanruskeaan kaapuun pukeutunut nuori velho säpsähti hereille Khorvainen suurimman kirjaston uumenissa. Kiroten hän huitaisi levotonta untaan häirinneen tiedonvartijan pois luotaan. Kasvot, jotka lapsuudessa olivat alituiseen virnistelleet olivat nyt muuttuneet kylmäksi, keskittyneeksi naamioksi. Niille oli ilmestynyt huolen uurteita vaikka nuorukaista saattoi tuskin sanoa mieheksi. Hän kohotti katsettaan opuksesta, joka käsitteli Sharnin historiaa daelkyrin voiman aikana, ja katseli ajatuksissaan seinään upotettua maagista ajanmittauslaitetta. ”Epäpyhistä epäpyhin!”, olento oli kirkunut raivoissaan juuri ennen kuin hirviö oli repinyt pään sen harteilta. Sanat olivat kaikuneet hänen mielessään levolle mennessä estäen nukkumisen täysin. ”Epäpyhistä epäpyhin”. Kuinka hän oli saattanut olla niin typerä...
”Daelkyr-kammotus oli kadonnut katakombien pimeyteen ja se on osittain meidän syytämme. En tiedä mitä tapahtui eikä asian yksityiskohdat minua jälkikäteen kiinnostakaan. Me olimme kuitenkin sallineen sen päästä vapauteen tappamalla sen viholliset. Nuka vaikuttaa taistelussa usein verenhimoiselta, mutta eräänlaista voimaa sekin on. Itsepä olen ystäväni valinnut. Uskon että Lendarin ja Nukan välinen suhde tulee kehittymään. Molemmilla on sisällään voimaa, joka on minullekin tuttua. Se voima tulee tuskasta ja menetyksestä. Se on tylyä ja kuolemaa pelkäämätöntä ja osaksi siksi tunnen olevani varmassa seurassa heidän kanssaan. Viime päivinä on tapahtunut niin paljon. Koulukin menee päin helvettejä. En ole ehtinyt opiskella lainkaan ja tulen todennäköisesti reputtamaan abjuraation ja manaamisen. Paskan väliä. Nyt kun asiaa ajattelen, en myöskään voi sanoa tuntevani näitä kumppaneitani, joiden kanssa olen kokenut enemmän kuin monet ihmiset kokevat elämänsä aikana. Ei ole kuitenkaan aikaa levolle. Ei vielä. Luotan heihin. Olen kaiketi sekoamassa kuin luopiovelho.
Liekö siunaus vai kirous että me saimme väkinäisiä uusia liittolaisia välittömasti onnettoman välikohtauksemme jälkeen. Haltiat ja drakolaiset, kuvittelevat tietävänsä kaiken kuten aina. Ennustusluennot kuultuamme meille luvattiin materiaalista apua. Tämän uskonnollisen miljonäärin tavattuani tekisi mieleni käydä parhaalla haarniskasepällä tilaamasa viisitoista levyhaarniskaa Saimme vapauden käyttää hänen varojaan arkisiin tarpeisiimme rajattomasti. Saimme myös arvokasta tietoa kuolonkivistä jolla varmasti voimme tuhota näkemämme hirviön. Yksi ilmeisesti on suhteellisen lähellä Sharnia... Meillä on nimi ja osoite. Lähdemme huomenaamuna.
Tämä on ihmisten aikaa ja minä en pelkää mitään. Ainoa asia mikä minua harmittaa on se että, jos onnistumme, saa se nämä vanhukset niin ylpeiksi itsestään ettei mitään rajaa. Meidän pitää alkaa suunnitella matkaamme pohjoiseen ja tehdä ostoja haltiaysävämme piikkiin. Eräs daelkyr-hirvitys juoksee vapaana maailmassa. Rakas päiväkirja, et kuule minusta ennen kuin se on kuollut”.
-Unolmo
5.7.2010
Seuraava osio on juttu jonka kirjoitin Unolmon taustoja kartoittaakseni. Enjoy... or not.
Unolmosta
Merkin löytyminen muutti kaiken.
Lapsi oli tullut vastuulleni vuosia ja vuosia aiemmin. Se oli sekavaa aikaa jolloin Khorvainen prinssit ja ruhtinaat todella raivosivat ja koettelivat voimiaan tosiaan vastaan. Olin silloin autonomisen Valenarin valtion takeltelevan armeijan ylikersantti. Partioryhmän johtajana tein eräänä syksyisenä aamuna päätöksen hyökätä vastuualueelleni tunkeutuneen rosvojoukkion selustaan. Tuhosimme vihollisen viimeiseen mieheen – ja naiseen. Vasta jälkeenpäin ymmärsimme että ilmeisesti pitkään yhdessä vaeltaneeseen ryhmään kuului myös Cyreläisiä siviilejä. Roskaväkeen sekoittuessaan ja vailla toivoa hyväkin väki alentuu toisinaan mitä alhaisimpiin tekoihin ja tapoihin. Joukkoon kuului myös arviolta kolmivuotias lapsi, joka oli haavoittunut lievästi väijytyksemme nuolisateessa. Löydöistämme huolimatta tiedän tänäkin päivänä tehneeni ennen hyökkäystä oikean päätöksen.
Nykyään on vaikea ymmärtää mikä lapsessa minua viehätti. Olin avioitunut toistakymmentä vuotta aiemmin, mutta lapsia emme olleet saaneet. Eonislara alkoi olla jo keski-iässä ja tiesin hänen haluavan lasta enemmän kuin mitään. En kai voi kieltää tunteneeni samoin sillä sisimmässäni tiesin että yhteinen onnemme tulisi kuihtumaan seuraavien vuosikymmenien mukana. Ainoana vanhempieni eloonjääneenä lapsena tunsin myös että oma sukuni sammuisi. Ehkä ajattelin isieni hengen jotenkin välittyvän tuohon omituiseen kirkassilmäiseen ihmispoikaan... Millaisia aivoituksia toivoton mies tuottaakaan...
Eonislara todellakin tuli onnelliseksi. Siitä saan edelleen kiittää poikaa. Mutta en paljoa muusta. Lapsi oli viekas. Hän oppi kaiken minkä opetin hänelle. Tai kaiken sen minkä halusi oppia. Metsällä hän ei viihtynyt hetkeäkään, mutta tarinoita hän olisi kuunnellut aamusta iltaan. Kielen hän oppi vuodessa, lukemaan toisessa. Tästä älykkyydestä huolimatta petyin, sillä tiesin että hyve ja viisaus eivät olleet sukua tämän lapsen ominaisuuksille. Varmasti lapsi oli äpärä, sillä taipumus valehteluun, varasteluun ja jatkuvaan huomionkipeyteen oli huomattava. Selkeän vähemmistön edustajana ymmärrän että oli varmasti vaikeaa löytää ystäviä haltiapoikien keskuudesta. Asiaa ei varmasti auttanut myöskään se että lapsi oli heikko fyysisesti. Jopa ottaen huomioon sen että ihmislapset rotevoituvat usein varsin nopeasti omaan kansaani nähden. Näistä seikoista huolimatta odotin, tai enemmänkin toivoin tällaisten olosuhteiden korostavan itsekuria ja viisautta. Annoin pojalle tosinimen vasta kun hän oli kymmenvuotias. Se oli ainoa nimi jonka tahdoin antaa: Unolmo - ”mitään ajattelematon”. Hän oppi, mutta ei koskaan ymmärtänyt.
Piiskatessani eräänä päivänä jälleen kerran kurittoman kolmetoistavuotiaan rääpäleen takamusta putosin melkein itsekin tuoliltani. Siinä merkki oli. Tekemisen merkki. Olin sotilasaikoina kerran tilannut Eonislaran serkulta, Shaelas Tiralethissa asuvalta Cannithin huoneen virkailijalta lumotun pitkäjousen. Sellainen oli jokaisen arvostetun Valenarilaisen upseerin oikeus tuohon aikaan. Saada virkansa vastaava ase tai varuste. En koskaan ole pitänyt kädessäni toista sen veroista välinettä. Sen päissä on useita liikkuvia osia ja väkipyörät. Sen saattoi taivuttaa kaksinverroin niin että se palautui täydellisesti muotoonsa, mutta ponnistukseen vaadittiin kaksi miestä. Myös jouhi on käsittämättömän kestävä mutta pehmeä kosketukselle. Kerran muistan provinssinkisoissa ampuneeni sillä nuolen vyötäröni paksuisen tammen lävitse. Mutta nyt minä eksyn aiheesta... Olin selittämässä Unolmon merkin löytymistä. Sen muoto oli niin selvä etten voinut uskoa silmiäni. Ja sen äkillinen ilmestyminen oli käsittämätöntä. Saatoin vannoa ettei se kaksi päivää aiemmin ollut vielä mitenkään huomattavissa. Kesken piiskauksen laitoin vitsan poi kädestäni ja käskin pojan painua vintille häpeämään. Ensimmäisen järkytyksen jälkeen ymmärsin välittömästi mitä merkki voisi tarkoittaa. Itse painuinkin kirjoituspöydän ääreen.
Kaksi kuukautta myöhemmin keppiinsä nojaava Cannithin huoneen mestari haki hänet. Eonislara ei puhunut. Hänkään ei puhunut vaikka käskin hänen totella uusia isäntiään ja muistaa äitiään kirjeillä. Uuden herransa kanssa Unolmo tosin tuli toimeen. Tämä sai hänet nauramaan ja näin että poika koki elämässään jotain aivan uutta - seikkailun. Tämä oli ensimmäinen kerta kun tunsin hengenheimolaisuutta tämän lapsen kanssa.
Kun hän käveli pihatiellämme lepäävän mäen ylitse hän pysähtyi ja katsoi taakseen tovin ajan. En osaa sanoa mitä hän tarkoitti tuolla eleellä sillä hän katsoi minuun eikä vilkaissutkaan äitiinsä joka suri. Ehkä tuossa hetkessä oli vihaa, ehkä hellyyttä. Silloin kuitenkin ymmärsin ettei se ollut enää minullekaan samantekevää... Minä hymyilin.
Ote,
Vinachdan Serineläisen muistelmat
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti