Lendar saapuu Fallcrestiin

Fallcrestin kaupunki näytti rauhallisemmalta kuin joki ja Nentirin koski joiden äärellä kaupunki sijaitsi. Fallcrestin porttien sisällä ja kujien varrella tapahtuvista hämärämiesten ja muiden agitaattoreiden aiheuttamista häiriöistä ei ollut tietoakaan, kaikki se kuohunta ja toiminta oli piilossa pinnan alla. Eikä tavallinen kansa näin ollen ollut mistään näistä kuohuista tietoisia, ehkä he näkivät ja kuulivat vain pienet loiskeet ja ylivuodot ja niitäkin pidettiin sitten pelkkinä huhuina tai pahimmassa tapauksessa ihan puhtaana liittoitteluna ja paskapuheena.


Auringon porottaessa pilvettömältä taivaalta, Fallcrestin kaupunki kylpi sen kirkkaassa loisteessa ja polttavassa kuumuudessa keskipäivän paahteessa näyttäen siten sen rauhallisen levolisen ja aurinkoisen julkisivun asukkailleen ja vierailleen. Täällä ei näkynyt goblineita tahi susia, tai mitään muitakaan öykkäreitä. Fallcrestin katuja asteli reippaasti kuumuudesta ja päiviä kestäneestä matkaamisen nuhjaantumisesta huolimatta Lendar, hikisen pölyisenä mutta kuitenkin hyvävointisena ja iloisena. Silmäillen tiukasti takaisin häntä tuijottavaa ja osoittelevaa kaupungin väkeä ja varsinkin perässä seuraavia leikkiviä lapsia, jotka seurasivat Lendarin kävelyä, osa nänistä lapsista matki Lendarin ryhtiä vielä tarkemmin ja kantoi lisäksi vielä isoja keppejä aivan kuten Lendar kantoi kirvestään.


"Eikö ne ole goljattisoturia ennen nähneet?" Kävi Lendarin mielessä mutta häipyi lähestulkoon samantienunohtaen kuten muutkin ulkoiset häntä seuraavat häiriötekijät, sillä hän etsi ystäviään ja huhut kertoivat Harkenwoldin sankareiden olevan Fallcrestissä "Mistähän tilasta Avvilin, Unolmon, Ravenin, Snaggan tai Rautasilm... vai Valontuoja, millä nimellä tuo tuhti uskonmies kulkeekaan nykyään, löytäisinkään? Hän oli jo saanut jonkin verran tietoja, epämääräisiä sellaisia. Valontuojaa ei kylässä ollut juurikaan näkynyt, eikä sen koomin Snaggaa mutta Raven ja Unolmo olivat liikkuneet Avvilin seurassa. Ravenista ei paljoa kukaan puhunut, huomaamaton seuralainen ja hyvätapainen sellainen. Unolmostakin oli tavernan vieraiden puheissa leivottu Lendarin yllätykseksi ilkeämielinen salamurhaaja ja murhamies jo kertaalleen, vaikka toisaalta heti perään joku toinen asiakas oli tokaissut Unolmon maineen jo puhdistuneen ja entäs sitten Avvil, häntä ylistettiin Sillan Sankariksi. Mikä ihmeen Sillan sankari?


Saamansa opastuksen mukaan Lendar asteli reippain askelin kohti yläkaupunkia, eikä kukaan lapsista seurannut enää hänen perässään. Yläkaupunki, siellä ystävykset asustelisivat, tai niin Lendaria oli opastettu tavernassa muutaman tarjotun tuopin jälkeen kun kielenkantimet olivat löystyneet, muiden huhupuheiden ohessa, eikä näillä tuntunut olevan mitään syytä valehdella tai muuten aiheuttaa ylimääräistä närää. Ehkä tavernan asiakkaat jäivät miettimään miksi hänenkaltaisensa soturi etsii väkeä, ehkä eivät, mutta se ei liikuttanut Lendaria eikä kukaan kysynyt syytä, eivät vain uskaltaneet avata suuntaan.

Enter the Pargon Path

“As you can see, my interpretation of the Prophesy was no false,” Delaxurathan said with his hissing sound.
“Indeed,” Thought answered thinking what Deluxurathan has told to him before. “This goliath woman – Lendar is the key or gate or map or whatever. She will lead us to Price. But the other too, they have more significance than I have thought before. And then there is this artifact – the Deck.”
Silence fell between the two.
“Tell me about the Deck. I have heard of it, of course. Tell me something I don’t already know.” Thought said finally.
“The Deck is what makes it hard to interpret the Prophesy.” the black dragon said. “It always had, I just didn’t realize that it is in the Nentir Valley.”
“What do you mean?” Thought raised his face and looked deep into the dragons burning eyes.
“The Deck has fooled my kin before. Some Fey say it has power over the Prophecy, but they are wrong of course, nothing has power over the Prophecy.”
Thought kept his silence, not telling the dragon where he actually would have liked to stuff the Draconic Prophesy.
“The Deck is a tool of Chaos. In some ways, it is more related to Price than to Fey who claim to have invented it. However within the proximity of the Deck the Prophesy is nearly incomprehensible.”
“We need to control the Deck then,” Thought said.
“The Devils of the Nine Hells cannot control the Deck. The Gods of the Sovereign Host nor the Dark Six can control the Deck of Many Things. It does what it does. I do not claim to know the true origin or the purpose of the Deck. When the Deck is present, as it is now, my advice is to clear the fuck off. But I do not see you as a man who backs off from the greatest Price imaginable just because an old wyrm says so.”
They both knew that Thought, with his mastery of sorcery, was one of the few individuals in the whole continent of Khorvaire that could pose deadly threat to black dragon Deluxurathan in any battlefield. With those words, from one of the most ego-centric beings in the Eberron, their alliance was sealed again.

Pimeyttä tunnelin päässä

Viiltävä kipu haihtui yhtä nopeasti kuin oli ilmestynytkin Ravenin vajotessa kuiluun. Turta ärtymys korvasi sen. Miten typerä kuolema! Ota turha riski, ja ota miekka sisuksiisi. Typerä loppu jota pimeys ympäröi. Lähes ivallisesti hän katseli ympärilleen etsien katseellaan valoa. Hänen silmänsä porautuivat pimeyden läpi nähden pelkän tyhjyyden. Ei valoa hänelle, mutta varjolaan oli hänellä lyhyt matka. Siinä oli jotain tyydyttävää. Hän ansaitsi sen kaiken.

Sitten kuilu kääntyi ympäri ja jokin repäisi hänet takaisin Fallcrestiin silmänräpäyksessä. Avvilin kasvot hohtivat punaista demonista valoa. Hänen kasvoilleen oli roiskunut verta.

"Ethan ilen lianor Ar'ghlin il lian Phan, Avvil", Raven mutisi tuskissaan. Jos sinä olet puoliörkki niin minä olen ihminen, Avvil.

Seuraavaksi kaupunginvartiosto oli paikalla. Avvil oli pelastanut hänen henkensä.

Kosto

Brutus käveli pitkin punaisten lyhtyjen alueen katuja siunaten hämärää, hieman punertavaa valaistusta. Eilinen ryyppäys- ja huorareissu Avvilin kanssa tuntui vieläkin vihlovana jomotuksena päässä ja ajoittain kuplivana pahoinvointina mahassa. Avvil oli ollut viime päivät omituisen ailahtelevainen: Ajoittain hän oli pahempi riidanhaastaja kuin Brutus koskaan, ja ajoittan hän vain istui kolpakko kädessä ja katsoi jonnekin, minne kukaan muu ei voinut nähdä. Brutus marssi minotaurin röyhkeydellä suoraan Viettelevän Seireenin edessä kiemurtelevan jonon ohi ja ovesta sisään suomatta ovella seisoville järjestyksenpitäjille katsettakaan. Hänet tunnettiin jo täällä tarpeeksi hyvin, ettei kukaan yrittänyt edes huutaa perään saatika pysäyttää häntä.

Seireenin sisällä Brutus vilkaisi nopeasti ympärilleen. Kolmella keskikorokkeella tanssi jo mukiinmeneviä, puolialastomia naisia. Tällä kertaa näköjään yksi ihminen, yksi puolihaltia ja yksi puolituinen. Hän tiesi, ettei kestäisi kauaakaan, ennenkuin korokkeelle marssisi yksi minotaurilehmä. Oli hän sen verran rahaa tähän paikkaan jo upottanut. Paikka oli jo tupaten täynnä, mutta silti baaritiskin luona istui yksinäinen mies kummallakin puolellaan vähintään metrin verran tyhjiä baarijakkaroita ja edessään kunnioitettava keko tyhjiä kolpakoita. Mies oli vetäytynyt syvälle myrskyviitan hupun syvyyksiin, mutta vyöllä roikkuvat kaksi sotakirvestä kertoivat kaiken tarpeellisen.

"Avvil!", Brutus karjahti möreällä äänellä kävellessään miehen luokse. Avvil heilautti sormeaan baarimikkoa kohti, joka yllättävän ripeästi toi uuden kolpakon Avvilin viereen. "Alahan juoda jos meinaat saada minut kiinni", Avvil murahti nyökäten kolpakkoa kohti. Avvil ei vieläkään nostanut katsettaan kolpakosta, ja huppu esti Brutusta näkemästä Avvilin kasvoja. Brutus hörppäsi kolpakon kerralla tyhjäksi ja nyökkäsi baarimikkoa kohti, joka jo olikin tuomassa seuraavaa kolpakkoa. Brutus jatkoi juomista istuen hiljaa Avvilin vieressä. Hän tiesi, että jos Avvil haluaisi puhua, hän puhuisi. Rotueroista huolimatta he olivat luonteeltaan yllättävän samanlaisia. Ehkä he sen takia olivatkin ystävystyneet näin nopeasti.

Puolentusinaa kolpakkoa myöhemmin, juuri, kun Brutus alkoi epäillä, että ilta kuluisi kummankin jurottaessa, Avvil alkoi puhua. "Arvaahan Brutus, minkä takia minä palasin Sharniin?", Avvil kysyi ja jatkoi odottamatta vastausta:

"Tulin tänne kostamaan! Silpomaan, ruhjomaan, häpäisemään, ehkä jopa tappamaan äitini murhanneen epäsikiön! Sain tietää hänen nimensä, ja ensimmäinen yllätys olikin se, että murhaaja ei ollutkaan mies, kuten olin aina luullut, vaan nainen. No, kostoajatukseni menivät uusiksi, mutta ei paljoa: Mieheltä ajattelin leikata kielen, kädet, jalat ja pallit, ehkä vielä sokaista ja mahdollisesti silpoa korvatkin, ja sen jälkeen jättää muiden huoleksi, tai kuolemaan katuojaan. Nainen! No, palleja ei voisi silpoa, mutta ajattelin, että leikkaisin rinnat pois ja hieman pyörittelisin tikaria sen alapäässä.

Jotta asia ei olisi liian helppo, se nainen oli nykyään jonkin tuhrivan liekin ylipapitar. Muistatko sen papin tuossa ulkona, joka muuttui joksikin epäsikiöksi ja manasi paikalle demonin. No, se oli tämän saman liekkihomman pappi. Vein sen pään niiden temppeliin, ja johan alkoi asiat sujua. Siellä ollut pappi vei meidät iloiten ylipapittaren luokse. Keskustelusta meinasi tulla jopa hilpeä, mutta en kestänyt paria lausetta pidempään ennenkuin nykäisin kirveen esille ja aloin mätkiä sitä huorapapitarta! Ne muutamat vartijat ja pappi eivät voineet mitään minun vihani edessä. No, auttoi se cannithin hokkuspokkustyyppikin hieman. En kuitenkaan tappanut sitä naista. Ajattelin juuri ruveta silpomaan sitä, kun se alkoi tarjota tietoja.

Ensinnäkin yläkerrasta löytyi tämän naisen vastasynnyttämä hieman demonipiirteinen poikavauva. Toiseksi, kävi ilmi että tämä vauva oli minun velipuoli, eli tämä ylipapitar olikin minun äitini. Perkele!!! Se oli vaihtanut mut sinne kuoppaan, koska ei asemansa vuoksi voinut aikoinaan saada minunkaltaista sekasikiötä. Mätkin sitä hieman lisää ja se kertoi isäni nimen. Enhän minä voinut omaa äitiäni tappaa tai silpoa, joten lähetin sen suhteiden avulla Valon Polun luostariin kauas itään."

Brutus katsoi hämmentyneenä Avvilia, joka tuijotti vieläkin kolpakon pohjalle. Avvil siemaisi kolpakon kerralla tyhjäksi ja tokaisi. "Nyt riittää! Nyt saa Tiamatin kostohöpötykset painua helvettiin. Jos se narttu vielä kuiskailee jotain minun korvaani, sen on parempi tulla armeijan kanssa, muuten katkon siltä äänihuulet yhdessä kaulan kanssa!". Avvil nosti katseensa ja katsoi Brutusta silmillä, jotka näyttivät jollain oudolla tavalla loistavan. Avvil suoristi selkänsä ja näytti Brutuksen silmissä omituisen kuninkaalliselta samalla kun punertava loiste silmissä lisääntyi pakottaen Brutuksen kääntämään katseensa sivuun. Jokin Avvilissa oli muuttunut.

Peli jatkuu

Into ei ole laimentunut vaikka tämä blogi on tänä syksynä ollutkin hiljaisempi kuin aiemmin. Kuten edellisistä kirjoituksista voi päätellä, olen ollut pelaajana viime kerroilla mutta ajatukset pelinjohtamiseen liittyen eivät koskaan jätä minua pitkäksi aikaa. Harmittavasti olemme tässä DnD pelissä keskellä kahden viikon taukoa joka johtuu todellisen elämän asettamista vaatimuksista. Kerron tässä hiukan taustaa missä mennään niille jotka seuraavat kampanjaamme pelkästään tämän blogin välityksellä.

Hahmot ovat tällä hetkellä tasoilla 10 ja 11 joka tarkoittaa uuden sivun kääntämistä Dungeons and Dragonsin neljännessä laitoksessa. Unolmo, Lendar, Avvil ovat Sharnissa tunnettu lohikäärmeen surmaajina ja Nentirlaaksossa he ovat Harkenwoldin puollustajia. Avvil ja Unolmo ovat taloiltaan saaneet ohjeet Tharashkin ja Cannithin yhteisen enklaavin perustamisesta Nentirlaaksoon. Apunaan heillä on Valontuoja joka aiemmin tunnettiin Rautasilmänä (paladin joka oli aiemmin cleric) sekä pelaamani Korppi joka on Brelandin kuninkaan vakooja sen läntisillä rajamailla. Enklaavin perustaminen onkin seuraavissa seikkailuissa mukana samalla kun sekä marghos että minä olemme varanneet erinäisen määrän haasteita hahmoille tässä laaksossa.

Gardmoorin luostarin hulluus odottaa pelaajia jos ja kun marghosin asettamista seuraavista haasteista selvitään. Soturinainen Lendar on matkustanut vuorille, ja on huhujen mestarina toisessa luostarissa samalla kun hänen puheilleen pyrkivät sekä vanhat örkkidruidit että taivaallisten jumalten edustajat. Eikä painajaisunet vieläkään ole päästäneet Lendaria otteestaan. Itse asiassa ne ovat pahentuneet entisestään. Eikä Ajatuskaan ole Lendaria ja muuta seuruetta unohtanut.

Korppi

Oli yö. Korppi istui kivipenkillä hautausmaan leveiden tammien varjossa ja katseli kuun valossa kylpevää kirkkorakennusta. Sen ainoa asukas, pappi Torask, oli käynyt vihdoin nukkumaan oudon yöllisen kierroksensa jälkeen. Korppi oli seurannut tuota kierrosta varjoista samooja Avvil d'Karnagin kanssa. Myös Puoliörkki oli lopulta lähtenyt nukkumaan muiden Harkenwoldin sankareiden luokse heidän majapaikkaansa Noria d'Tharashkin hylätylle talolle. Korpin kapeilla kasvoilla karehti harvinainen hymy kun hän ajatteli Avvil puoliörkkiä. Haltia piti tämän karkeasta persoonallisuudesta.

Korpin mielen täytti levellisuus hänen istuessaan kylmällä kivellä. Hän arveli sen johtuvan varjoista ja hautausmaasta, kuoleman - tuonelan vahvasta läsnäolosta tässä paikassa. Hän lähes hätkähti tajutessaan ettei sillä hetkellä muistanut oikeaa nimeään. Toisaalta hän oli varma, että muistaisi sen jos alkaisi ajattelemaan asiaa tarkemmin. Mutta hän ei alkanut, koska silloin hän olisi kaivanut esiin tapahtumia jotka kuuluivat jollekulle toiselle. Tai ainakin johonkin toiseen aikaan ja paikkaan.

Hän nousi ylös ja kulki varjoja pitkin kirkkorakennuksen vierelle. Sitten hän veti esiin tikarin ja viilsi hitaasti viillon kämmensyrjäänsä. Veripisarat tippuivat haavasta samalla kun hän kuiskasi muutaman sanan oudolla kielellä, ja samalla hetkellä kun veripisarat osoivat maahan ne muuttuivat mustaksi usvaksi joka lonkerot ympäröivät. Kun usva hävisi hän oli siirtynyt rakennuksen sisälle.

Pitkään hän vain seisoi paikallaan kunnes mitään ajatusta menneisyydestä tai mistään muustakaan ei ollut enää jäljellä. Viimein hän aloitti hitaan kierroksen, jossa hän tutki koko rakennuksen läpikotaisin.

Kirkko haisi ummehtuneelta. Ja pappi kuorsasi.

Välinäytös: Harken, Graywall ja Sharn

"Herrani", sanoi kersantti jonka punaisessa asetakissa oli kultareunustainen musta ympyrä.

Nazin Redthorinin katse viipyili kapeasta ikkunasta avautuvassa syksyisessä maisemassa.

"Jäikö heistä ketään henkiin? Haluasin kuulustella jotakuta", Nazin sanoi viimein ilkeästi virnistäen ja käänsi katseensa sotilaaseen.

"Herrani...", sotilas sanoi epävarmasti ja käänsi katseensa lattiaan. Nazinin niskakarvat nousivat pystyyn ennakkoaavistuksesta.

"Missä Barod on? Miksei hän ole kertomassa voitosta?"

"Herrani", kersantti toisti ja haki rohkeutta jostain missä sitä ei ollut.

Nazin nousi ylös niin että pöytä oli kaatua. "Missä serkkuni on?" hän karjui.

"Kuollut", sotilas kuiskasi.

* * * * *

Harman istui kapakassa ja kuunteli hiisien puheita. Hän ei pitänyt Graywallista. Se ei johtunut varsinaisesti viereisen pöydän hiisistä, eikä ovella portsarina toimivasta ogresta, eikä kadulla kaksintaiselua käyvistä minotaureista tai muistakaan kaupungin asukkaista sinänsä. Se johtui siitä että heitä oli täällä massoittain.

Hän ei jaksanut odottaa Avvilia täällä. Tämä oli jossain Graywall-vuorten eteläpuolella, Sharnissa tai jossain siellä välillä.

"Toivottavasti ei Sharnissa", Harman ajatteli. Hän löytäisi kyllä kisällinsä.

* * * * *

Paksuun samettiseen papinkaapuun pukeutunut lihava mies seisoi verhon takana. Hänen kasvonsa olivat hiestä märät ja kädet tärisivät tukahdutetusta kiihkosta. Hän raotti hyvin varovasti verhoa ja katseli peseytyviä nuorukaisia. Hänen vaaleanpunainen kielensä lipaisi turpeita huulia.

Välinäytös: Unolmon päänsärky

Loppujen lopuksi se oli kipu, mikä havahdutti Unolmon jonkinlaiseen puolihorteeseen. Kipu yhdistyi epäsäännöllisen kärrynpyörän jokaisella säännöllisellä pyörähdyksellä kuuluvaan vaimeaan tump-ääneen. Kipu johtui jomotuksesta ja kasvoi jokaisella pyörän pyörähdyksellä - aina sen aluksi Unolmon rento pää heilahti muutaman sentin korkeudelle kärrynlattiasta ja lopuksi hänen otsansa jysähti aina uudestaan kärryn lattiaan saaden aikaan tuon äänen.

Hän yökkäsi mutta ei pystynyt oksentamaan.

Hänen aistinsa tuntuivat oudon teräviltä. Hän haistoi karmean löyhkän jonka oli jo oppinut yhdistämään troglogyytteihin. Se oli hyvin vahva, mutta sen alta löytyi myös muuta: Avvilin omaleimainen haju sekä Lendarin ei ollenkaan paha tuoksu.

Myös hänen kuulonsa toimi nyt terävästi. Hän kuuli kärryä vetävän juhdan sähinän ja vieressä kävelevän ajurin kiroilun. Hän kuuli toisten mukana kulkevien troglodyyttien hajanaisen keskustelen. Heidän nimensä ja heidän odotuksensa. He puhuivat dragoniikkia, muinaista lohikäärmeiden kieltä. Oppinut Unolmo ymmärsi ja puhui sitä paremmin, kuin nämä sen äidinkielenään oppineet barbaariliskot.

Katkera herätys!!

Lendar havahtui hirvittävään lemuun, lemussa korostui mätä, märkä multa tai maa ja veri. Tai veri taisikin maistua suussa ja vaikka hän avasi silmänsä mitään ei näkynyt, kasvoja painoi jokin kalsean kova ja kylmä pinta ja jostain epämääräisestä suunnasta kuului kalseita murahduksia, ehkä keskustelua, maiskahtelua ja erinäisiä muita elämisen ääniä.

Lendar koetti liikkua vaikka se oli vaivalloista sidottuna, päästen lopulta kääntäytymään selälleen ja siitä, luultavasti seinää vasten hiukan istuvampaan asentoon. Vähän aikaa silmiä välillä avaten ja sulkien koettaen sopeutua pimeyteen, synkkä pimeys pikkuhiljaa hälveni tasaiseksi hämäräksi ja Lendar koetti nähdä ympärilleen vallitsevassa hämärässä mutta ainoa mitä hän oikeastaan näki oli se että tila vaikutti isolta tätä puolsi myös se että jokainen pieni liike tuntui kaikuvan tilassa, sieltä johti yksi käytävämäinen oviaukko hiukan paremmin valaistuun tilaan.
Hämärässä näkyi lattialla myös kaksi muuta epämääräistä mutta hämärästi tutunoloista myttyä.

Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Ravistellen päätään Lendar koetti muistella, päätä jomotti ja rautainen verenmaku tuntui suussa yhäkin.
Se mitä Lendar muisti aikaisemmista tapahtumista he olivat nousseet ylösviettävää luonnonmuovaavaa käytävää ja heitä vastaan oli tullut troglolyyttejä, taisteluhan siitä oli kehkeytynyt ja tappio oli kärsitty, tai ainakin hän itse oli jäänyt vangiksi mutta oliko nuo toiset mytyt tuossa lattialla sitten Unolmo ja Avvil?

Yllättäen taistelussa noiden vahvojen troglyyttien kanssa kolmikko oli ollut helisemäss, troglyyttien onnistuessa iskuissaan ja kolmikon iskujen kilpistyessä panssariin tai tehden vain joitakin pieniä naarmuja.

"Kolmikko oli matkannut epämääräisen ajan kuolon jokea ylös, sinne he olivat pudonneet hypättyään, vuorenrinteellä sijaitsevassa linnassa tapahtuneen taistelun myötä. Kolmikko oli ladyn ja tämän apulaisten avustuksella, tai siis kuolonkiveä käsitellen Unolmo oli saanut epäsikiön yllättävänkin helposti nujerrettua. Ovien avautuessa taistelun pyörteissä, kukaan ei havainnut ison mustan lohikäärmeen ilmaantumista paikalle. Epäsikiö oli viimeisenä tekonaan nujertanut Unolmon, ja kaksikon alta oli lattia ja maa oudosti kuoriutua, säröillä ja hävitä outoon synkkään mustaan pyörteeseen johon epäsikiön ruumis katosi. Avvill auttoi Unolmon pois putoamisvaarasta, Lendar paransi tätä. Tällöin lohikäärmeenkin mukanaolo tuli selväksi, Unolmo katosi johonkin suuntaan, samoin Lady. Lohikäärme hönkäisi aiheuttaen Lendarille ja Avvilille vauriota, se ei siis ollut tullut ystävällismieliseen tapaamiseen. Avvil ja Lendar olivat syöksyneet sekasikiön perään pyörteeseen ja pudonneet epämääräisen ajan maan läpi tuossa oudossa pyörteessä..."

Muistaessaan pyörteen Lendar tunsi kylmien väreiden kulkeva kehonsa lävitse samaan aikaan kun mielessä kävi kaikki ne unet joita hän oli nähnyt ja kokenut, putoaminen kohti mustaa tyhjyyttä, vastassa beholder, vastahan he olivat sellaisen kohdanneet. Mitä hänen selässään olikaan? Se oli kartta, kartta mihin ja mitä siellä odottikaan...

...Lopulta kaksikko oli pudonnut valtaisan läsähdyksen kera virtaan, oudon synkkään maanalaiseen virtaan. Myös Unolmo putosi hetken perästä kaksikon lähettyville. Sekasikiökin oli täällä, se näytti utuiselta ja siitä näki läpi vai oliko se vihertävästä usvasta johtuvaa harhaa, vai oliko kaikki täällä oudossa virrassa utuista. Tarkemmin katsoen virrasta nousi vihertävää usvamaista utua, se tuntui kietovan kaiken vaippaansa. Lopultakin kolmikko havahtui, sekasikiö oli itsekin oudon utuinen...

Jokin hiljainen kahahdus havahdutti Lendarin, hänen katseensa koetti hakea äänenlähdettä hämärästä mutta mitään tuntunut tai näkynyt. Lopulta oviaukolla näkyi pieni liikahdus kun yksi troglyytti liikahti, se oli tarkkaillut vankeja hiljaa ja liikkumatta. Vahti vai joku muu?

..."Lopulta he olivat päättäneet jättää sekasikiön jahtaamisen, jos he olivat mananmailla, manalan virrassa niin ei kannattanut ainakaan syvemmälle mennä jos kuolleet menivät virran mukana heidän piti pyrkiä vastavirtaan. Epämääräisen virran seurannan jälkeen kolmikko törmäsi väijytysyritykseen, wraith/Wight kaksine valtavine zombie hulk apureineen koetti tehdä yllätystä. Taistelu oli alkuun nopea, wight/wraith tuhottiin holy wateria käyttäen, sillä sitä kolmikko muisti olevan mukana. Lopputaistelu eteni hyvin, pientä zombie hulkien tekemää yllätystä lukuunottamatta. Ne heräsivät uudestaan "henkiin" hetken perästä siitä kun ne oli ensin nuijittu maahan. Tämän jälkeen kolmikon haahuilu virran äärellä jatkui, epämääräisiä ääniä pieniä tapahtumia mutta ei mitään vakavampaa. Lopulta he olivat löytäneet veneen, ison sellaisen maanalaisen virran levittyä maanalaiseksi järveksi. Alus oli otettu ja sen sauvaa käyttäen he olivat päässeet järven ylitse, Avvil oli kalastanut ja hankkinut lisää evästä, lopultakin alus oli kolahtanut vastarannalle vanhaan, kuluneeseen laituriin. Siitä lähti nousemaan kuluneet, vanhat rappuset ylöspäin ja lopulta raput olivat loppuneet ja luonnonmuovaama tunneli jatkui nousua ylös. Tässä tunnelissa nämä voimakkaat ja pahanhajuiset troglolyytit sitten oli kohdattu ja karvas tappio koettu... "

Linnan sisätiloihin uimalla, ilma-aluksessa

Keli oli erinomainen, vuorenseinämällä vaikeakulkuisen kinttupolun päässä sijaitsi linna. Linna, jonka pihalla oli yksi lyrandalin talon ilma-aluksista. Ilma-alusta ja joitakin ruumiita lukuunottamatta linnan piha näytti olevan autio ja tyhjä, mutta tarkempi tarkkailija saattoi nähdä kuinka pihan yhdessä nurkassa, kalterioven edessä olevan sänkykasan ja pensaiden suojassa seisoi kaksi lohikäärmesyntyistä.
Ne liikkuivat hiukan hermostuneesti, kärsimättömästi, katsellen välillä kalteriovien ja päärakennuksen välillä. Sankari nelikkomme oli siirtynyt kaivon kautta linnan sisätiloihin, uimalla vain vähän aikaa sitten ja nyt sisätiloista kuului jo taistlua. Mutta loppujen lopuksi ne pysyivät paikoillaan, siinä mihin heidät oli komennettu. Halu rynnätä apuun oli kyllä kova mutta kunnia piti paikoillaan. Toinen, isompi joukkio lohikäärmesyntyisiä aikoi tehdä valehyökkäyksen vuoren sisään toisen oven kautta.

Vuoren seinämään hakatun oven sulkevien kalteriovien takaa kuului pimeydestä selkeästi ääniä, lohikäärmesyntyisille tuttuja taistelusta johtuvia kahahduksia ja kilahduksia, urahduksia ja hiljaisia sähädyksiä. Lopultakin taistelun äänet hiljenivät selkeästi ja ulkona olevat lohikäärmesyntyiset tuntuivat rentoutuvan, vain hiukan.
Huuto "Ilma-alus" kuului ja pysäytti kaiken toiminnan.

Pian huudon jälkeen rakennuksesta ryntäsi ulos kääpiö soturi Zagrim, perässään puoliörkki Avvil, Goljatti Lendar ja ihminen Unolmo.
Zagrimin karjaisu "Moppi, alus lähtökuntoon" kaikui linnakkeen muureista ja hävisi vuoristoon. Kaksi lohikäärmesyntyistä komennettiin nelikon kanssa ilma-alukseen ja alus nousi ylös. Avvil ja Lendar siirtyivät jälleen harppuunan äärelle, Moppi oli ruorissa. Harppuuna, jos toinenkin ammuttiin ilmaantuneen ilma-aluksen miehistöön. Tähtäimessä oli ehkä kokonsa puolesta, valtaisa peikko joka näytti aluksella olevan.

Alusten päätyessä valtausetäisyydelle Peikko toimi nopeimmin ja hyppäsi omasta aluksestaan Zagrimin alukseen keskelle kantta, valtava harppuuna rintakehässään. Iskuja jaeltiin, Ryöväreiden aluksen kapteeni teleporttasi Lendarin ulos aluksen kannelta, tämän kuumeisesti repiessä otetta aluksen naruista. Otteen saatuaan Lendar heilautti itsensä aluksen "kölin" alta toiselle puolelle ja jäi hiukan kannen alapuolelle, ei päässyt aivan haluamaansa paikkaan. Taistelu oli tiukka, kuuma ja tulinen, uhkakuva ulottuvasta peikosta riehumassa aluksen kannella oli todellinen mutta nelikkomme sai ryövärialuksen haltuunsa tiukkojen vääntöjen jälkeen.

Vuoristossa

Jokin painoi käsiä, ja jalkoja, rajoitti liikkumista, painoi eikä tuntunut hyvältä mutta oli hän nukkunut ennenkin epämukavasti eikä se haitannut. Loppujen lopuksi, se ei ollut se, mikä havahdutti Lendarin, hän alkoi kuulla ehkä kuunnella jotakin muminaa, ei vaan messuamista...
Tummat silmät rävähtivät auki, Lendar ei voinut liikuttaa raajojaan. Rimpuillen vihaisesti ja raivokkaasti mutta silti avuttomasti hän katsoi suoraan ylös, kivinen katto jota liekkien valon ja varjon leikki valaisi näytti olevan korkealla. Hän katsoi alas itseään, tai kohti jalkojaan, alastomana ja sidottuna petiin? Ei, ei petiin, jokin kovempi ja kylmempi... Sidottuna alttariin ja selällään. Epämääräisen varjomaiset hahmot liikkuivat ympärillä, liekkin loimotus ja kuumuus tuntui iholla, polttaen.

Yrittäen katsoa tarkemmin ympärilleen, rimpuillessaan, Lendar huomasi että valtaisa huone oli pimeä ja lieskojen loimotuksen ja naamioitujen hahmojen varjojen leikki huoneen seinillä ei valaissut tilannetta. Hänen omat kasvonsa oli maalattu ja lieskat nuolivat hänen kehoaan. Keho oli peitetty, valeltu jollakin tuoksuvalla aineella, parfymoidulla öljyllä. Voimakas vartalo nousi kaarelle ja lihakset jännittyivät kun Lendar riuhtoi kahleitaan vastaan, yrittäen taas vapautua. Lämpö ja myskinen tuoksu säteili, leijui hänen yllään. Hän rukoili, jotakin tuntematonta, jotakin outoa hänen itsensä ihmetellessä sanojen valuessa hänen suustaan, naamioitujen varjomaisten hahmojen lähestyessä kivipaasille sidottua naista, yksi pieni ja heiveröinen hämärässäkin selkeästi näkyvä ja oudosti liekkien valaisema hahmo astui muiden keskeltä kohti Lendaria, kaikkien muiden varjomaisten hahmojen väistäessä selkeästi sitä. Hahmo, nuori Zai ojensi kätensä kohti Lendaria ja puhui oudolla kielellä mutta rauhoittavaan sävyyn, saaden lopultakin Lendarin lopettamaan oman oudon rukoilunsa...

Lendar nousi ylös hikisenä ja huohottaen, rintakehä nousten ja laskien nopeaan tahtiin, katsoen ilma-aluksen hytin seinään ja käsissään olevaa punertavaa suurkirvestä, se oli ilmestynyt käsiin kuin tyhjästä.

Nämä lähipäivien tapahtumat olivat jo saaneet Lendarin unohtamaan temppelin, vierailut ja Zain mutta Zai näytti muistavan hänet. Vai oliko se sitä? Ehkä se oli vain unta, muisto menneestä johon hän oli Zain tuonut viimeisten tapahtumien jälkeen.

Lendar halusi muistaa ja hän halusi nähdä mutta oliko hän valmis? Zain mielestä ei, ei vielä.
Asettaen kirveen sängylle, vierelleen Lendar painoi päänsä takaisin tyynylle koettaen rauhoittua, kuunnellen ilma-alukssta kuuluvia ääniä, puisten rakenteiden natinaa ja askeleita kun joku käveli kannella. Hänellä olisi vielä pitkä ja kivien tie kuljettavanaan, mikä kartta oli hänen tatuointinsa ja miksi, mitä se tarkoitti, mitä se kuvasi, minne se ohjasi ja ketä se ohjasi.

Antaen katseensa harhailla ja lopulta lukittua hytin katossa olevaan pieneen oksanreikään, jonka hän oli edellisinä öinä löytynyt valvoessaan. Matka Sharnista tänne oli ollut sujuvaa, nyt ei ollut tullut epämiellyttäviä ongelmia. He olivat pysähtyneet kylässä, mikä se olikaan? No, oli mikä oli, ei sen väliä. Sinisen kuun majatalo oli jäänyt mieleen, ei juurikaan muut mutta he olivat saaneet tietoja lohikäärmesyntyisistä ja muista salaperäisistä hiippareista, lohikäärmemerkityistä, tarkannan talon edustajistosta ja matka oli taas jatkunut. Ilma-aluksella oli nopea ja tasaista matkustaa, kunhan oli hyvä sää.

Pimeässä Lendarin kasvoille nousi hymy, hänen muistellessaan myös harjoittelua Avvilin kanssa, heillä oli ollut hauskaa.

Seuraavaksi ilma-aluksen lohikäärmemerkattu kääpiökapteeni käänsi kokkan kohti kääpiökaupunkia, joka oli alueella se isoin paikka vaikkei pääkaupunki ollutkaan. . Kääpiökaupunki oli linnoitus, valtaisa sellainen. Kääpiökapteenin täytyi harjoitella laskeutumisia, ne ei näyttäneet olevan sen paraita puolia mutta onnistuneita kuitenkin. Kääpiöpaikassa oli muutamia mielenkiintoisia paikkoja, örkkein asuinalua ja perustuskivi, kivi kuten paikalliset sitä nimittivät. Kivi oli taverna jossa he olivat löylyttäneet paikallisia tavernatappelussa, heittohaasteessa ja pukkitappelussa. Lendar nousi istualleen ja otti ja jois kauhallisen vettä sängyn vierellä olevasta kulhosta. He olivat lähdössä seuraavana päivänä etsimään vastauksia vuoren rinteellä olevasta luostarista, se olisikin kunnon haaste mutta ehkä he saisivat niitä lohikäärmesyntyisiä avuksi. Laskeutuen jälleen makuulleen ja antaen ajatustensa harhailla hän lopulta nukahti, heräten aluksella tapahtuviin aamuaskareisiin.



Ps. tällä pelikerralla itsessään tapahtui ilma-aluksella liikkumisen lisäksi, kahdessa "kylässä" käyntiä siis ja yllättävänkin pitkä ja verinen taistelu yhtä lohikäärmemerkittyä (tarkanan talon edustajaa vastaan, joka oli toisaalta haasteellinen mutta toisaalta kuitenkin epämääräinen ja eikä niin haastava) ja lohikäärmesyntyisten löytäminen, saaminen mukaan ja rynnäkkö luostarin pihalle ja muureille. Sisäpiha, muurit ja tornit valloitettuina joukkiomme on valmiina ryntäämään sisään syvemmälle luostariin...

Painajainen

"Seison alasti, vain himmeästi loistavat sotakirveet molemmissa käsissäni, kukkulan päällä. Ympärilläni leviää suomaisema. Olen ollut täällä joskus. Minulla ei ole kylmä, vaikka on pilvistä ja taivaalta tihkuttaa vettä hienona sumuna.

Katselen ympärilleni, takanani noin kilometrin päässä on kaupunki. Tarkemmin katsottuani tunnistan sen: Zarash'ak. Muistan käyneeni siellä joskus Alejonin kanssa, muistaakseni kyse oli jostain druidien kokouksesta ja lähellä sijaitsevasta sinetistä. En muista tarkemmin, olin tuolloin nuori ja mieleni vaelteli keskittyen lähinnä paikallisiin örkkityttäriin ja olueen. Nyt kun tarkemmin keskityn kuulen Glum-joen hitaan juoksun.

Samalla kuulen äänen:

"Olet eksynyt polultasi, puoli-ihminen, puoli-örkki."

Pyörähdän ympäri ja katselen hätääntyneenä ympärilleni, kunnes tajuan, että tuo ääni tulee sisältäni. Tuo ääni, ihmeellisen pehmeä, lempeä, mutta kuitenkin pelottavan voimakas. Vaistoan, että jos tuo ääni puhuisi yhtään lujempaa, minun pääni räjähtäisi.

"Maailma on täynnä poikkeamia, harhaolentoja. Ne eivät kuulu tälle tasolle, niiden ei kuulu olla olemassa."

Minä ymmärrän mistä ääni puhuu. Minun tehtäväni on metsästää nuo olennot sukupuuttoon tältä tasolta, ja estää heidän pääsy tälle tasolle. Huudan äänelle:"Mutta olenhan minä poistanut muutaman beholderin, ja olen myös vapauttanut muutaman epäkuolleen, vaikka ne eivät tuohon joukkoon kuulukaan!".

Ääni huokaisee hiljaa. Huomaan kuinka toinen kirveistäni herää eloon, se alkaa väristä kädessäni, niinkuin aina, kun se tuntee Xoriatin olentoja olevan lähellä. Näen, kuinka suosta kukkulan juurella nousee erilaisia daelkyrejä. Yksi kerrallaan ne hyökkäävät kimppuuni, yksi kerrallaan ne kaatuvat kuolleena maahan.

"Näitä sinun tulee tuhota."

Samalla hetkellä toinen kirveistäni herää eloon. Se alkaa nykiä itseään levottomasti kohti suota. Se ei halua odottaa. Suosta nousee erilaisia demoneita. Yksi kerrallaan nekin hyökkäävät, yksi kerrallaan nekin kaatuvat kuolleina maahan.

"Ja näitä sinun tulee tuhota."

Katson maassa makaavia ruumiita. Katson käsissäni olevia kirveitä ja tajuan, etten tunnista niitä. Katson kehoani, vuotavia haavojani, arpiani. Haavani ovat niin pahat, että minun pitäisi olla kuollut. Kehossani on arpia, joita minulla ei pitäisi olla. Tunnen hiuksissani voimakkaiden siivenlyöntien aiheuttamat puuskittaiset ilmavirrat. Katson ylös ja näen mustan lohikäärmeen kohoavan pilviin.

"Kyllä Vvaraak, näitä minä lupaan tuhota.", kuiskaan hiljaa.

Ja pimeys laskeutuu päälleni."

Takaisin Sharnissa. Nyt näen tämänkin kaupungin hieman valoisampana, vaikkakin törkyisyys ja kuoleman tuoksu eivät olekaan kadonneet. Onneksi olemme vain käymässä.

Olen kuin pikkupoika, joka on saanut uuden lelun. Sotakirves! Harvoin olen nauttinut yhtä paljon uuden asetaidon opettelemisesta. Kävin jo ostamassa toisen uuden kirveen, mutta harmikseni en löytänyt yhtään Demoneita vastaan suunniteltua kirvestä, tai oikeastaan minulla ei ollut niihin varaa... Nytkin minun täytyi uhrata hienot kääpiösaappaani ja reilusti kultaa. Ostin siis heidän arkkivihollisiaan vastaan suunnatun aseen. Merkitsin itseni kuitenkin tatuoidulla demoninnahalla.

Olen viime aikoina taas muistanut oman tehtäväni tässä maailmassa. Kuudes aistini varoittelee, että saan jatkaa taisteluani Demoneita vastaan vielä lähiaikoina. Kenties saamme taisteluumme mukaan tuon ilmalaivakääpiön? Hän vaikutti hyvältä kumppanilta taisteluun.

Ajatuksia

Tuoksuja. Saavuttuani Kennruniin olen taas alkanut huomata erilaisia hajuja. Kääpiöt tuoksuvat myskiltä, hieltä, maalta. Voimakkaalta. Goblinit hieman homeisilta, tunkkaisilta, ummehtuneilta, mutta nurinkurisesti kuitenkin raikkailta. Yhdistyessään goblinien ja kääpiöiden tuoksut tuovat mieleen örkkien tuoksun. Ja ihmiset, ihmiset eivät koskaan tuoksu samalta. Ihonväri, vaatteet, hajusteet. Kaikki tuovat oman lisänsä ihmisten tuoksuun. Täällä Kennrunissa ihmisetkin tuoksuvat raikkailta, tuoreilta. Sharnissa heihin on tarttunut kaupungin ummehtunut haju, aivan kuin ihmiset siellä eivät voisi hyvin. Tunnelissa tapaamamme epäkuolleet tuoksuivat aivan samalle. Ehkä ihmiset Sharnissa ovat enemmän kuolleita kuin eläviä?

Taistellessani aavetta ja sen epäkuolleita tovereita vastaan aloin miettiä, että miksi taistelen. Minulle luvattiin palkkio rikollisen löytämisestä, mutta olisiko näitä edesmenneiden varjoja voinut auttaa jollain toisella tavalla. Onko Rautasilmällä sittenkin jotain opetettavaa minulle? Ei, en voi uskoa sitä, sillä sehän on vain eloon herätetty metallikasa, luotu kaatumaan luojiensa puolesta.

Nyt, kun olen poissa Sharnista, huomaan ajatuksieni olevan jollainlailla... ehjemmät, selvemmät. Vihani pääsee liiaksi valtaan ollessani ihmisten isoissa kaupungeissa, ja huomaan muuttuvani enemmän ihmiseksi. Olisikohan Alejonilla viisasta neuvoa tähän? Vai helpottaako vihani vasta saatuani kauan himoitsemani kostoni? Pahoin pelkään, että vain aika kertoo vastauksen.

Välinäytös: Druidi, samooja ja perintö

Alejon arvosti sammaleen pehmeyttä istuessaan kiven päällä suuren tammen alla. Tammen juuret olivat nostaneet tämän nimenomaisen kiven maan kätköistä - tapahtuma jota Alejon oli mielenkiinnolla seurannut kymmeniä vuosia.

Tämä nimenomainen puu oli Alejonille tärkeä. Se oli ensimmäinen puu, jonka kanssa hän nuorena druidina oli keskustellut. Alussa se oli sujunut kovin kehnosti, tammen kanssa keskustelu oli äärimmäisen hidasta ja juuri siksi vaikeaa nuorelle druidille. Alejonin viettäessä viikon puun luona, molemmat onnistuivat lausumaan virkkeen tai korkeintaan pari.

Viime vuosina Alejon oli ymmärtänyt puun olevan hyvin huolissaan. Hän näki sen juurista, jotka olivat koukkuraiset, haaroittuneet ja tulivat maanpinnan yläpuolelle enemmän kuin aiemmin. Alejonin jakoi tammen huolet ja hänen kasvojensa syvät juonteet muistuttivat hämmästyttävän paljon tammen juuria.

Lehvästöjen varjoista tammen alle astui samooja.

"Alejon", tämä sanoi hiukan kumartaen. Hän kantoi pitkähköä kangaskääröä kädessään.

"Harman", Alejon sanoi. "Onko tuo se?"

"Kyllä Druidi. Tämä on se - d'Karnagin perintö", hän sanoi taputtaen kangaskääröä. "Koko komeudessaan ja kaikessa hirvittävyydessään."

"Harva uskoi, että löytäisit sen."

Harman mietti hetken kuuluiko Alejon näihin harvoihin. Sitten hän sanoi jotain, joka sai juonteet Alejonin kasvoilla syvenemään entisestään.

"Löysin myös muuta. Löysin Avvilin äidin surmaajan."

Lightning Rail ja Avvil

Ryhmämme, kai se on pakko jo tunnustaa: Olemme muotoutuneet ryhmäksi, sai taasen tehtävän Cannithin talolta. Haluaisin jo päästä eroon tuosta työnantajasta, mutta lupasivat "muhkean palkkion". Mitäköhän tuokin tarkoittaa... Palkkion on parempi olla muhkea, tai muuten niillä on jotakin muhkeaa päässään...

No, muut siirtyivät jollakin hokkuspokkustempulla suoraan paikan päälle, mutta minä en suostunut tuohon. Olen kuullut tarinoita, joissa siirrettävät löytävät itsensä keskeltä demonien pitoja yhtenä ruokalajina. Sain kuitenkin lipun jonkinlaiseen taikavaunuun, jota jotkin kivet ja sidottu elementaali liikuttaa? Mieluummin kivi, jonka voi hakata palasiksi, kuin maagi, joka vain ihmettelee mokaansa täysin eri maailmassa.

Menin siis Orionin asemalle, josta nousin metallisenharmaana hohtavaan vaunuun. Vaikka olin pukeutunut parhaimpiini, niin eivät meinanneet päästää sisälle. Osoittelivat jotain tavaravaunun näköistä ja selittelivät, että tämä on vain aatelisille ja muille varakkaille henkilöille. Vilautin Orionin tikettiä, eivät kyselleet toista kertaa. Hah!

Voi pirun pallit! Johan on puitteet. Vaunut oli sisustettu parhaimmilla tarpeilla. Lattiat puuta, tuolit pehmustettuja, ruokapöydät ja kaikki. Lisäksi jokaiselle oli oma makuusoppi. Baaritiski, jolta sai jotakin laimeaa viininlitkua ja muutamia väkevämpiä juomia. Ruoatkin olivat ilmaisia! (Tai lipun hintaan sisältyviä). Kävin suoraan istumaan erääseen ikkunapöytään ja tilasin ruokaa ja viiniä sekä hieman viinaa. Muilla matkustajilla ei tainnutkaan olla kovin nälkä, sillä yksi toisensa jälkeen he poistuivat muihin vaunuihin. Lopulta huomasin olevani melkein yksin ravintolavaunussa. Vain muutama juopunut aatelisnulikka istui kulmapöydässä.

Maisemat olivat hienoja ja aika vauhtia tämä vaunu menikin. Kuninkaan metsä vain vilahteli silmien ohi. Vietin aikaa ravintolavaunussa tilaten vähän väliä lisää ruokaa ja juomaa. Wroatissa kyytiin nousi terävänokkainen aatelinen. Minut nähtyään hän alkoi huutaa solvauksia ja vaati, että minut poistetaan vaunusta, tai ainakin siirretään asianmukaiseen vaunuun. Jatkoin syömistä ja juomista, mutta kun se idiootti tuli vielä kepillä tökkimään ja huutamaan, että ei matkusta eläinten kanssa, niin mottasin siltä tajun kankaalle ja toteutin hänen toiveensa olla matkustamatta eläinten kanssa. Poistin hänet vaakaheitolla vaunusta kahden palvelijan juostessa vapisten, kauhistunut ilme kasvoillaan hänen peräänsä. Vaunu sai lähteä liikkeelle ilman häntä.

Wroatin jälkeen maisemat alkoivat muuttua metsäisistä tasangoiksi. Muutaman tunnin syömisen ja juomisen jälkeen aloinkin olla jo väsynyt, joten käskin yhtä palvelijaa herättää minut hieman ennen Starilaskuria ja menin koisimaan koppiini.

Palvelija koputti hermostuneesti oveeni:"Herra, olemme kohta perillä.". Murahdin vastaukseksi ja puin päälleni. Päätä hieman jomotti huonot viinat. Menin ravintolavaunuun, jossa olikin jo enemmän väkeä. Kaikki varmaankin kadehtivat hienoa, uutta haarniskaani ja aseitani, sillä huomasin ihmisten vilkuilevan suuntaani ja supisevan hiljaa. Pyysin yhden herättävän snapsin ennen pysäkkiä. Olin matkustanut vasta hieman yli vuorokauden, ja olinkin jo perillä Starilaskurissa. Melkoista kyytiä, olihan matkaa kuitenkin noin 800 mailia.

Starilaskurissa hyppäsin sitten Orionin taikavaunuihin. Nekin ovat jonkinlaisia elementaalivetoisia. Noh, kyyti oli hieman keinuvaa, varsinkin kun kyseessä oli pääosin sotilastäydennys ja varustekuljetus Kennrunin linnakkeeseen. Menivät suorinta reittiä eivätkä tietä pitkin, mutta toisaalta olihan tämä aika tasaista tasankoa. Juttelin ajan kuluksi sotilaiden kanssa ja otin kunnon nokoset. 10 tunnin päästä olinkin jo perillä hyvin levänneenä.

Missäköhän muut ovat?

"Tummat kappaleet lentävät kohti, satuttavat minua ja jotakuta toista päälläni. Osuessaan ne ruhjovat, viiltävät, murskaavat. Jotakin lämmintä valuu päälleni. Ylhäällä vihaiset silmät vaativat lisää, huudot muuttuvat vihan hyökyaalloksi. Yksi ääni nousee yli muiden: 'Sekasikiö, tappakaa sekasikiö ja sen huoranarttu!'. Hahmo päälläni vaikertaa, huokaisee, vaikenee. Kivi osuu päähäni, pimeys."

Herään hikisenä painajaisestani. Sharniin tultuani ne ovat palanneet. Ihmisten haju ja tavat, valheita toisten takana. Sivistys: Kuinka ojentaa myrkytetty viinilasi samalla hymyillen ja ehdottaen sovintoa. Kaipaan takaisin luontoon, tai edes viemäreihin.

Alejon sanoi aikoinaan, että ihmiset eivät pohjimmiltaan ole pahoja, he vain eivät osaa luottaa muihin, koska he luottavat aina vääriin henkilöihin. Huomasihan sen Cannithin talossa: He eivät voi ymmärtää, että vaarallisin miekka ei ole yleensä se, joka on näkyvillä edessä, vaan se, joka on piilossa takana.

Sivistys...

Tylsää... Pirun tylsää.

Muutaman päivän ryyppyputki takana. Haiseva kaupunki, pokkuroivia pellejä, huonoa olutta. Olen yrittänyt saada edes jonkinlaista kännirähinää aikaiseksi, mutta puolet kaupunkilaispelleistä juoksee pakoon mustelman pelossa.

Uusi ilta, uusi kapakkakierros. Koitan valita taas uusia kapakoita, koska jostain syystä minua katsotaan kieroon vanhoissa paikoissa. Alkuilta sujui tylsästi, ei mitään toimintaa. Olut oli laihaa ja naiset hajustettuja. Tapasin metallipapinkin, tuli estämään lupaavasti alkamassa olevan rähinän. Päätin siis lähteä kotiin. Kännissäkin huomasin papin seuraavan minua, no, huvinsa kullakin.

Mytty ja huppuhiippari sillalla. Sateella on pirun hankala nähdä tarkasti. Vertavuotava mytty ja huppuhiipparin askellus sillalta "alas?". Menin katsomaan myttyä... ruumis kai. Viittoilin pappia paikalle, jos vaikka osaisi auttaa, kun huomasin silmäkulmasta, että huppuhiippari oli kiertänyt sillan alta taakseni. Yritin ottaa aseeni vaivihkaa ja hyökkäsin. Edes yksi kunnon tappelu tänään. Ja kunnon tappelu siitä tulikin. Onneksi tämä tylsä kaupunki on täynnä itsetuhoisia metalliheppuja, ja tässäkin oli yksi sellainen. Jaoimme iskuja puolin ja toisin, pappi ihmetteli ja höpötteli aikansa kunnes päätyi auttamaan. Muutama katselijakin tuli paikalle, ja pieni, ruma gobbari. Tuli pomppimaan tappeluun mukaan ja onnistui tuurilla lyömään viimeisen iskun. Pappi huusi vartioston jo aiemmin paikalle, ja nyt ne taisivat olla tulossa paikalle. Pappi palautti rautakaverinsa henkiin, mutta siitä lähti jokin lepakko lentämään taivaisiin?

Olin jo lähdössä pois, kun vartiosto tuli paikalle ja esti. Hetki juttelua ja ryhmän pomo oli jo aika kärsivän näköinen. No, sanoin, että kapteeni Kalaisi, vai mikä se olikaan, sai kysellä tarkemmin jos halusi. Ei kai halunnut. Menin kotiin nukkumaan krapulaa pois.

Välinäytös: Red Hammer of Blackbones

Punainen Vasara (Red Hammer) taverna, on sosiaalinen turvasatama Sharnin blackbonesin alueen sotataotuille. Osittain taverna, osittain seppäin työpaja, se tarjoaa ja avaa keskustelumahdollisuuksia korjausten lomassa. Lukuisat sotataotut rentoutuvat yleisissä tiloissa, entinen Thranen armeijan sotilas vaihtaa tarinoita Brelishiläisen tunnustelijan kanssa, kun toisaallaa Cyranilainen jousiampujaa kiillottaa Karrnilainen pioneeri. Valaistus on muutenkin himmeän ja hämäryyttä lisää ilmassa leijuva savu, joka tulee pohjoisseinustalla olevasta tulipesästä ja ahjosta.

Yhden pöydän äärellä kaksi sotataottua on syventynyt tiukkasävyiseen keskusteluun, jos niin voi sotataotun kohdalla sanoa, pöydällä siinä molempien edessä oli kärsinyt mekaaninen lintu, viimeinen viestinviejä.

Isompikokoinen, massiivisen yläruumiin omaava sotataottu piti kättään viimeisen viestinviejän päällä eikä sen silmissä ollut hehkua, tätä kesti hetken aikaa toisen odottaessa rauhassa.

Isomman sotataotun silmien hehku palasi hitaasti ja lopulta se nosti katseensa kumppaniinsa
"Lyhyt yhteenveto Cutterin viimeisistä hetkistä, kumppanimme oli jo saanut sen heikon lihakkaan Bonalin nujerrettua ja onnistuminen oli jo niin lähellä, aivan käsinkosketeltavissa, kun siihen sillalle tuli joku puoliörkki ja merkitsemätön sotataottu tulivat paikalle. Siihen liittyi hiukan myöhemmin vielä Cannithin huoneen edustaja, goblin ja ne kolmistaan nujersivat Cutterin. Cannithin huoneen tilat seurantaan, merkitsemätön sotataottu on Valon edustaja joten se voidaan löytää valon temppeliltä. Puoliörkki taas vaikuttaa etsijältä, olisiko jonkun turvamies, ehkä tämän sotataotun.."

Jykevä sotataottu puristi kätensä nyrkkiin, rusentaen kädessään olevan viimeisen viestinviejän romuksi "Onnistuminen oli jo käden ulottuvilla, NIIN lähellä! Mutta sitten Cutter meni ja kärsi tappio. Ota yhteyttä niihin alamaailman elukoihin, niihin muuntautujiin ja ota muutama niistä mukaasi, etsi ja jäljitä tämä kolmikko ja pistä ne kärsimään! Äläkä unohda, tuo minulle se kirja! Lord of Blades tarvitsee sitä! Kärsiköön ja kuihtukoon liha!"

Snaggan polku

Nimeni on As'huug Trutaah Sna'goosh ja se on kuin merkityksetön mantra, jota hoen yhä uudestaan etten sitä unohtaisi. Muistan paremmin aiemman nimeni, joka oli Snagga, ja sen myötä muistan myös ne tapahtumat, jotka tapahtuivat ennen kuin saavuin tähän syvinpien varjojen maahan.


Vaikka vaellan varjojen maassa, polkuni on kirkkaasti valaistu, koska edessäni siintää majakka jota tämän maan asukkaat eivät näe. Se tuo mieleeni sotataotun nimeltä Rautasilmä, joka oli ystäväni. Ennen kuin kävelen polkuni loppuun, ja se, mikä minusta on jäljellä, yhtyy viimein valoon, kirjoitan muistelmani tässä viimeisessä kaupungissa jonka muureja vartioivat korpit.

Tapasin Rautasilmän ennen kuin tapasin muut. Tapasin Avvilin, jonka veri huutaa valjastettua barbaarista vihaa. Heidät tapasin ennen kuin tapasin Lendarin, jonka myös muistan ystävänäni, kaikesta huolimatta ja kaikesta johtuen. Mutta minulle tärkein oli se kun tapasin Unolmon, jonka palvelija minä olin.