Korppi

Oli yö. Korppi istui kivipenkillä hautausmaan leveiden tammien varjossa ja katseli kuun valossa kylpevää kirkkorakennusta. Sen ainoa asukas, pappi Torask, oli käynyt vihdoin nukkumaan oudon yöllisen kierroksensa jälkeen. Korppi oli seurannut tuota kierrosta varjoista samooja Avvil d'Karnagin kanssa. Myös Puoliörkki oli lopulta lähtenyt nukkumaan muiden Harkenwoldin sankareiden luokse heidän majapaikkaansa Noria d'Tharashkin hylätylle talolle. Korpin kapeilla kasvoilla karehti harvinainen hymy kun hän ajatteli Avvil puoliörkkiä. Haltia piti tämän karkeasta persoonallisuudesta.

Korpin mielen täytti levellisuus hänen istuessaan kylmällä kivellä. Hän arveli sen johtuvan varjoista ja hautausmaasta, kuoleman - tuonelan vahvasta läsnäolosta tässä paikassa. Hän lähes hätkähti tajutessaan ettei sillä hetkellä muistanut oikeaa nimeään. Toisaalta hän oli varma, että muistaisi sen jos alkaisi ajattelemaan asiaa tarkemmin. Mutta hän ei alkanut, koska silloin hän olisi kaivanut esiin tapahtumia jotka kuuluivat jollekulle toiselle. Tai ainakin johonkin toiseen aikaan ja paikkaan.

Hän nousi ylös ja kulki varjoja pitkin kirkkorakennuksen vierelle. Sitten hän veti esiin tikarin ja viilsi hitaasti viillon kämmensyrjäänsä. Veripisarat tippuivat haavasta samalla kun hän kuiskasi muutaman sanan oudolla kielellä, ja samalla hetkellä kun veripisarat osoivat maahan ne muuttuivat mustaksi usvaksi joka lonkerot ympäröivät. Kun usva hävisi hän oli siirtynyt rakennuksen sisälle.

Pitkään hän vain seisoi paikallaan kunnes mitään ajatusta menneisyydestä tai mistään muustakaan ei ollut enää jäljellä. Viimein hän aloitti hitaan kierroksen, jossa hän tutki koko rakennuksen läpikotaisin.

Kirkko haisi ummehtuneelta. Ja pappi kuorsasi.

Kun hulluus yön nousee...

Kun hulluus yön nousee,
ja viattomien veret tummaa kuuta ravitsee.
Jalon sielun noustava on ja noudettava takki silmien,
kannettava taakkaa sen, hyväksi kaikkien.


Tavernan ovi avautui naristen ja päästi kirkkaan valon hämärän tavernan sisätiloihin, tavernan pitäjä, kookasvatsainen kaljupäinen ihmismies, siristeli silmiään vaikka olikin kääntänyt katseensa ovesta pois vaistonvaraisesti kuultuaan tutun narinan, oven avautuessa. Oven kolahtaessa takaisin kiinni ja sopivan hämärän palatessa tavernaan, isäntä käänsi katseensa ovelle, aloittaen siinä samalla tutuksi tulleen kyselyn
'Tervetuloa puolimatkan krouviin, mitä saisi olla? Löytyy hyvin muhinutta lihapataa leivän kera, satuitkin tulemaan oikeaan aikaan vai nenäsikö sinut tänne johti koska emäntä otti vasta tuoreet leivät uunista. Jos eväs maistuu niin palanpainikkeeksi löytyy simaa tai olutta ja ehkä jopa vuohenmaitoa jos emännältä nätisti pyytää ja muutaman ylimääräisen pronssin maksaa'

Ovesta sisään astunut viittaan kääriytynyt henkilö ei välittänyt isännästä tai tämän puheesta vaan hahmo käveli ensimmäisen vapaan pöydän ääreen rojauttaen ison, raskaan taakkansa pöydälle kolahtaen ja istuutuen. Vasta silloin hahmo avasi suunsa, 'Voisin kyllä ottaa ja maistaa tuoretta leipää ja jos juustoa olisi sen kera. Mutta sitäkin tärkeämpää on se että etsin eräitä henkilöitä, ehkä sinä voit auttaa minua...' pitäen pienen paussin ennenkuin jatkoi '...mahdollisesti pientä korvausta vastaan?'
.
.
.

Ovi narahti hahmon poistuessa tavernasta, raskas kantamus selässään. Hymy karehti hänen kasvoillaan mutisten hiljaa 'Vai että Nentirin laakson sankareita siis etsin, luulisi sitten olevan helppoa löytää ne. Millaisia kirkasotsaisia ja sädekehäisiä tyyppejä nämä sitten ovatkaan?'