Fallcrest - Kaupunki putouksen äärellä

Aurinko valaisi Fallcrestin yläkaupungin, alakaupungin jäädessä kallion suomaan viileään varjoon. Kosken kohina peitti alleen kaupungin normaalia mekkalaa, mutta alakaupungin (the Green market) vihertorilla kosken äänet, ne jäivät taustalle sillä lapset ilakoivat ja riehuivat satamassa torin äärellä, torimyyjät esittelivät ja kehuivat suureen ääneen omia tuotteitaan, hiljaiset asiakkaat käyskentelivät kojujen äärellä etsien mitä sitten itsekukin haki, toisinaan hiukan tingaten hinnoista...

Fallcrestin alakaupunki ja sen sopivasti varjoisa vihertori (the Market Green) oli mukavan viileä kun vartijakaksikko käyskenteli verkkaisesti torialueen reunamilla, kevyesti panssaroituina ja vartioston asepaita päällään, keihäs ja kilpi käsissään. Kaksikko käveli aluetta ympäri hitaasti, pitäen silmiään auki mahdollisten pitkäkyntisten varalta. Kuitenkin kaksikon huomio kiinnittyi satamaan, he pysähtyivät katsomaan kuinka putouksen alapuolisessa satamassa alavirrasta tulleen aluksen kuormaa, isoa puulaatikkoa, siirrettiin maihin useamman härän vetämiin kärryihin. Vietäisiinkö se nostokurjelle ja nostettaisiin kallion päälle ja siitä yläsatamaan vai...

"Mitä arvelet Taijin, minnehän tuo on menossa? Vai mitä luulet voisiko se sittenkin jäädä tänne Fallcrestiin?"

Vanhdeista vanhempi, Sherir, ennätti tokaista heidän molempien mieltä askarruttaneen kysymyksen ja osoitti isoa laatikkoa ja sitä vahtivaa kaksikkoa, kovannäköisiä raskaasti aseistautuneita sotataottuja. "Mistähän nuo oikein on tulleet?"

Lastin tarkkailu ja asian tarkempi mietintä jäi lyhyeen, kun torilta alkoi kuulua mekkalaa, suoranaista kauhunsekaista huutoa. Kaksikko kääntyi tottuneesti kohti toria ja heidän askeleensa reipastuivat selkeästi ja pidentyivät juoksuun, tätä he olivat odottaneet koko tylsän vuoron ajan, nyt he voisivat purkaa turhautumistaan.

"TEHKÄÄ TIETÄ VARTIOSTOLLE!" Kaksikko karjui rynnätessään torin halki, tyrkkien tieltään hitaampia eteenjääneitä kyläläisiä pysähtyen vaatimattoman kojun, jonka edustalle oli pieni avoin tila jäänyt eteen"Mikä ihmeen hässäkkä täälä oikein on?" Kyläläiset katselivat maassa makaavaa liikkumatonta nuorta miestä, puheensorina hiljeni vartioston edustajan, nuoremman vartijan, Taijinin saapuessa ensin paikalle ja puheensorina lakkasi lopulta, kaikki tarkkailivat Taijinia vanhemman vahdin, Sheririn saapuessa paikalle. Taijin karjui nuoruuden innolla "Niin, mitä täällä tapahtui? Näkikö kukaan mitään?" Kääntyen vaatimattoman, näytti olevan kukanmyyjän, kojun puoleen jonka edessä, pitkään hupulliseen kaapuun pukeutunut nainen keräsi maahan levinneitä kukkia kasaan. Taijin kyyristyi vaivalloisesti naisen tasolle, tökäten tätä kilvellään ja karjaisten samalla "NÄITKÖ SINÄ MITÄÄN, MITÄ TÄÄLLÄ OIKEIN TAPAHTUI?"

Toinen, hiukan vanhempi vahti näki kojun ja tunnisti naisen "Taijin lopeta! Rauhoitu nyt! Ei vanha sokea Marna mitään ole voinut nähdä!" Marnaksi kutsuttu nainen käänsi hupun peittämän päänsä kohti Taijinia, hänen silmilleen oli kääritty hupun alla paksu huivi. Marnan ääli oli yllättävän luja, suorastaan teräksinen hänen avatessaan suunsa "Taijin, sen vanhan puunhakkaajan poika Taijin? Ei ole käytöksesi muuttunut mihinkään. Mutta tuntien sukusi ja tietäen isäsi, en epäile yhtään" Vahtien aloittaessa, Sheririn siis aloittaessa tutkimaan maassa makaavaa ruumista, Taijin ohjasi katsojia alueelta pois ja tätä tehdessään mulkoili Marnaa silmät salamoiden mutisten hiljaa itsekseen jotakin.

Sherir käänsi maassamakaavan nuorukaisen ympäri, tämän kasvoilla oli kauhistunut ilme, kasvojen ja kaulan iho sinersi hiukan ja nuorukaisen kieli puristui verisestä suusta ulos, lähes poikkipurtuna, mustuneena ja turvonneena. Kuolleen silmät olivat myös lähes ulos pullistuneena kuopistaan... Nuorukaisen toinen käsi puristi pientä pussukkaa, kukkaroa kädessään. Kukkaron ympärille puristuneen kämmenen selässä oli iso mustanpuhuva paise, jota koristi kaksi reikää. Rei'istä valui yhä verensekaista vaaleaa visvaa 'myrkkyä?'. Sherir hätkähti ja perääntyi hiukan vilkaisten nopeasti ympärilleen "Mikä ihme on aiheuttanut tuon jäljen? Käärme vai jokin muu ja vielä tärkeämpi kysymys, missä se oli aiheutunut? Oliko nuorukainen koettanut varastaa jotakin joltakin ja jäänyt jonkinlaisen ansan uhriksi, vai oliko täällä torilla jossakin liikkeellä jokin vaarallinen käärme tai eläin joka aiheutti tämän?"

Samaan aikaan toisaalla, ei niinkään kaukana alasatamassa. Iso laatikko oli saatu siirrettyä aluksesta laiturille ja sittemmin lastattu härkien vetämien vankkureiden kyytiin ja vaivalloisesti ne vetivät isoa laatikkoa kohti tavarahissiä sotataottujen seuratessa vieressä tasaisesti marssien, ympäristöä tarkkaan seuraten. Lapsikatras hyppi ja pomppi häiriköiden sotataottujen ympärillä, seuraten näitä ihmetyksestä suurin silmin ja hämmästyneet ilmeet kasvoillaan. Rohkeimmat lapsista yrittivät saada kosketettuakin sotataottujen metallista ihoa, mutta ainoa mitä sotataotut lapsille tarjosivat oli murahduksin ja sadatteluin kuorrutetut nopean äkäiset läpsäykset joilla ne koettivat häätää lapsia pois kimpustaan ilman että turvautuisivat väkivaltaan... Kärryt kolisivat eteenpäin ja ajuri ohjasti härkiä tiukasti pyrkien pysyttelemään erossa sotataotuista.

Yhtäkkiä kaikki lapset pysähtyivät, pienimmät juoksivat kiljuen kauemmaksi, mutta muut, hiukan isommat jäivät paikoilleen ja käänsivät katseensa laatikkoon, he kaikki olivat kuulleet jonkin äänen, aivan kuin jokin tuntui liikkuvan laatikossa... Härät vetivät vauhdin hiljentymättä vankkureita ja laatikkoa vääjäämättömästi kohti yläkaupunkia...

Fallcrest, alakaupungin torilla väki alkoi hajaantua ja rauhoittua, ruumis oli siirretty syrjään ja peitelty. Kukkaro oli otettu kuolleen kädestä ja Sherir tutkaili sitä Taijinin kanssa. "Kukaan ei kuollutta tunnista, eikä se kyllä mikään ihme ole kun naama on tuossa kunnossa. Ei ole kyllä ollut kaksinen tämä viimeinen saaliskaan" Helistäen kukkaroa Sherir jatkoi "Vai oliko kukkaro hänen omansa ja kuolis suojellen vähäisiä rahojaan" Pudistaen päätään Sherir katsoi Taijinia ennenkuin jatkoi jälleen "Olipa syy mikä tahansa, muutaman hopean vuoksi kaveri menetti henkensä"

Mustajuuren kylä

Matkallaan Harkenwoldista Fallcrestin kaupunkiin, nelikko saapui Mustajuuren kylään...

... Mustajuuren kylän uusi, vastavalittu paimen Arcan nosti ja ojensi kätensä pyörähtäen hitaasti katsomaan seurakuntaansa, vasta puhdistetun ja uudelleen käyttöönotetun temppelin rukoushuoneessa, antaen katseensa kiertää hymyilevien kyläläisten kasvoilla. Lopulta nyökäten edessään seisovalle nelikolle
"Suvereeneille hallitsijoille ja Valon polulle ylistys! Kotimme on taas vapaa! Me kaikki voimme kiittää teitä kylämme pahuuden ikeen alta vapauttamisesta, Toraash kultisteineen on poissa. Boldrein Jumalallinen johdatus ohjasi teidät luoksemme hädän hetkellä. Me Mustajuuren kylässä emme unohda tätä ikinä. Sen minä lupaan Teille, että Teillä kaikilla on täällä aina lämmin koti ja pehmeä paikka missä painaa pää yöksi tyynylle."

Arcanin edessä seisoi kookas sotataottu Valontuoja, Avvil Tharaskinin huoneesta, Unolmo Cannithin huoneesta ja Raven. Arcan antoi katseensa kiertää nelikon levollisilla vaikkakin väsyneillä, kaiken kokeneilla kasvoilla, poissulkien tietysti sotataotun metallinen kasvot, kuori ,joilla ei ilmekään värähtänyt missään tilanteessa...

"Emme tiedä mihin tämä olisi johtanut, kuten olette havainneet kaiken sen tohinan mitä olemme tässä tehneet, me olemme järjestäneet teille juhlat. Siirtykäämme pihan puolelle juhlimaan Arawain antimista, Seuratkoon Ollandran kosketus kaikkia teitä missä sitten kuljettekin."

Nelikon ottaessa osaa juhlintaan, Arcan otti ja ohjasi Valontuojan syrjään, "Sinä et siis syö etkä juo, miten hengittäminen tai vuodatteko edes verta, jos teitä isketään? Anteeksi uteliaisuuteni ja kiinnostukseni, sillä en ole kaltaisiasi ennen tavannut, nähnyt ehkä kauempaa silloin sodanaikaan ja kuullut puheita mutta pitänyt niitä kaikkia huhupuheina enemmänkin ja sellaisena kansankiihottamisena tai oikeammin pelonlietsontana mutta nyt kun olen ensikosketuksen saanut voin todeta olevani kiitollinen tästä tapaamisesta."

Ottaen Valontuojan vankasta kädestä kiinni Arcan käänsi päänsä painuksiin ja huokaisi syvään jatkaen sitten hiljaisemmalla, hiukan vapisevalla äänellä.
"Näin enneunen jossa Sinä olit mukana. Olet valon koskettama mutta sankan synkkä usva tai savu peittää tulevaisuuttasi, valonpilkahduksia kuitenkin usvasta nousi aina yksittäin siellä täällä. Mitä se sitten tarkoittikaan, vaikea tie odottaa sinua! Siksi en tohtisikaan kysyä sinua etsimään enää lisää vaikeuksia mutta. Ottaessani yhteyttä Sharniin, ilmoittaessani tapahtuneesta, Valon Temppeliltä otettiin yhteyttä heti perään, Piispa kysyi apuani."
Hiljentyen hetkeksi katsoen Valontuojan ilmeettömiin kasvoihin, yrittäen etsiä niiltä vinkkiä tai merkkiä tämän ajatuksista ennenkuin jatkoi taas
"Tämä Valon Temppelin tutkija, eräs nuori Valon polkua seuraava pappi Marla on tutkinut historiaa ja Pimeän kuusikon kultteja. Nentirin laaksoa ja Fallcrestistä luoteeseen on eräs Talvivaaran kylä. Marlan tutkimusten mukaan ja jonkun satunnaisen todistajan mukaan jokin pieni joukkio pimeän kuusikon kannattajia, joista yksi tutkimusten mukaan oli myös Toraash, on matkannut kohti Talvivaaraa noin vuosi sitten, samoihin aikoihin Toraash tuli ja jäi luoksemme. Me typerykset pidimme sitä hänen saapumistaan taivaanlahjana, sillä pari päivää Toraashin saapumista ennen silloinen pappimme menehtyi ollessaan metsällä keräämässä tarvikkeita. Nyt se kaikki tuntuu liiankin sopivalta mutta anna anteeksi tämä muistelu. Takaisin siis oikeaan asiaan, anteeksi vielä, siis Valon Polun Marlan ja Valon temppelin piispan pyyntöön. Marla on tutkimustensa valossa saanut selville, että tätä synkän kuusikon joukkiota johtaa, tai johti kieroutunut pappi Kalarel ja hän pelkää että Kalarel on perustanut jonkilaisen salaisen kultin alueelle ja järjestää epäpyhiä menoja. Hänen pyyntönsä sinulle ja teille, kuultuaan teoistanne täällä, on se että menette Talvivaaraan ja selvittäen onko alueella jonkinlaista kuoleman kulttia, tai epäpyhää toimitaa. Ja jos sellaisesta jotakin näyttöä löytyy niin lopetatte toiminnan alkuunsa!!"

Talvivaara avunpyyntö - Pahan varjot ovat heräämässä

Aamunkoitto Talvivaaran kaupungissa
Lähellä uneliasta Talvivaaran kaupunkia, pahan varjot ovat heräämässä, sen on kyläläiset ja ympäröivän maaseudun väki on saanut sen myös huomata.

Aurinko nousi metsän ja kukkuloiden takaa, ensimmäisten auringonsäteiden lämpö alkoi jo häivyttämään aamu-usvaa nopeaan tahtiin. Korkealla taivaalla haukan musta silhuetti kaarteli laiskasti etsien saalista. Aamunsarastus toi myös mukanaan lintujen laulun, kuten myös kukon jos toisenkin kiekumisen, maailma kaupungin muurien ulkopuolella tuntui taas heräävän, tai paremminkin syntyvän uuteen päivään. Aamunsarastuksen myötä kaupunginmuurien sisällä alkoi myös tasainen metallinen kalke, sepän aloittaessan työntekonsa. Se tuntui ja kuulosti turvalliselta. Sen ylitse nousi
ainoastaan välillä lasten mekastus, kun se kohosi ja kaikui muurien sisäpuolella.

Kaupungin ulkopuolella, kaupunkiin johtavalla pölyisellä hiekkatiellä yksinäinen, repalaisiin ja likaisiin vaatteisiin kääriytynyt kumara ja huojuva hahmo asteli epävarmoin laahaavin askelin metsän varjoisasta siimeksestä auringon
valoon, kohti Talvivaaran kaupungin muurin suljettuja portteja, pysähtyen aina välillä lepäämään huojuen, lähes kaatuenkin, ennenkuin aloitti taas vaivalloisen taivalluksensa.

Muurilla vartija asteli edestakaisin katsellen ympärilleen, pysähtyen portinpäälle katsoen samalla tietä ja kohti metsänreunaa, haukoitellen ja hieroen silmiään nojatessaan keihään tukevaan varteen, väsymyksenkin alkaessa jo painaa tylsän vahtitehtävän lisäksi. Tarkentaen silmänsä metsänreunaan vartija kiinnostui, tiellä näkyi kuin näkyikin liikettä, hän ei ollut erehtynyt.
Päivän ensimäinen matkaaja tulossa, "onhan lähtenyt aikaiseen liikkeelle kun kävellen jo täällä" mutisi vartija itsekseen.
Katsoessaan uudestaan hahmon, nyt ollessa jo auringonpaisteesssa sen vaivalloinen kävely näkyi selkeämmin ja vahti kiinnostui enenemissä määrin hahmosta huutaen portilla oleville vahtitovereilleen.

Kaupungin vartioston partio karautti tie pöllyten hahmoa kohden ja pysäyttivät ratsunsa huojuvan rääsyläisen eteen. Eläimellisiä piireitä omaama hahmo hypähti alas ratsun selästä ja asteli varoen, pitäen kättään aseen kahvalla valmiina toimimaan. Rääsylyinen hahmo rojahti maahan, korahtaen, velttona. Burch katsoi hahmoa, ihmismiestä ja haistoi veren, vaikkei sitä pölyn alta juurikaan näkynyt. Seuraten katseellaan miehen askeleita, Burch näki maassa olevan enemmänkin verta. Mies oli vuotanut kokoajan kävellessään kohti kaupunkia ja turvaa. Kumartuessaan miehen puoleen Burch kokeili peilillä hengittikö tämä enää, miehen suusta purkaui parkaisu "Goblineita!"...


Kaupungintalolla, myöhemmin seuraavana päivänä.


Talvivaaran kylä, tai kaupunki kuten kaupunkilaiset itse sanovat ja sen ympäristö on kärsinyt yhä enenemässä määrin örkkien, peikkojen ja muiden hirviöiden piinasta, mutta eritoten goblineiden, noiden pienten ilkeiden tihulaisten tuhotöistä ja hyökkäyksistä.
Vartioston toiminta on ollut riittävää ja onnistunutta tähän saakka mutta senkään voimat eivät ole loputtomat. Vartiosto on suojellut kaupunkia, maatiloja, tiellä kulkijoita ja kauppiaita, kaikkea mitä nyt voi suojella, mutta nyt tilanteeseen on tullut muutos. Kun vartiosto on toisaalla etsimässä goblineita, nämä ovat vallan toisaalla tekemässä tihutöitään.

Vaikkakin pieniä voittoja on saavutettu, vartioston ja goblineiden taisteluiden vuoroveden suunta tuntuu muuttuneen, ja pikkuhiljalleen vartiosto on jäämässä häviölle. Tästä syystä Talvivaaran Herra Ernest Padraigon on koettanut pitää hyökkäykset aisoissa rajoittaen vahinkoja, rajata hyökkäykset kylän ulkopuolelle. Ikävä kyllä onnistuen siinä aina vain heikommin ja heikommin.

Talvivaaran voimat alkavat ehtyä sekä vartiostolta, kyläläisiltä ja varsinkin kylää ympäröiviltä maalaisilta. Ernest on tehnyt päätöksensä, apua on pyydettävä tai hukka perii kaiken...

Joten nyt pitkällisen harkinnan ja neuvonantajien ohjeistuksien mukaan Talvivaaran Herra Ernest Padraig on päättänyt lähettää poikansa muutaman miehen saattueen kera hakemaan apua.

Huoneessa olevat soihdut ja tulisijat valaisivat tilaa, ylväsryhtinen harmaahapsinen mies katseli huoneen koristeita, nyökkäsi hiljaisen totiselle neuvonantajalleen ja käänsi sen perään katseensa suoraan eteensä, kohti kolmea hahmoa jotka siinä seisoivat.
Mietteliäänä Ernest aloitti, yskäisten ensin, selvittääkseen ääntään tai saadakseen huomion. Hänen äänensä oli totinen, se vavahteli hiukan...
"Ystäväni, tiedän ettet haluaisi lähteä tai jättää kaupunkiamme mutta tilanne on vain ajautunut sellaiseksi, että meidän pitää pyytää apua. Me emme pärjää itse, emme ainakaan talven ylitse ja Fallcrestiin on lohikäärmetalojen uusi yhdistetty enklaavi perustettu tai perusteilla. Väki joka sitä on perustamassa on se sama joista on Harkenwoldin pelastajina huhuttu, ehkä he voisivat auttaa meitä? Ehkä saamme tukea myös taloilta?"

Hänen katseensa kiersi edessään olevassa hermostuneessa kolmikossa, ilmeetön lohikäärmesyntyinen panssaroitu soturi ja hänen oma henkivartijansa Raiann, synkkäilmeinen soturi ja vartioston jäsen Kolkar ja kolmantena siististi pukeutunut Ninaran,haltijasyntyinen metsästäjä. Ainoastaan Kandlerin itsensä ilme paljasti jotakin, ehkä hienoista hermostuneisuutta tai yllättyneisyyttä ehkä jotakin muuta. Ehkä Kandler oli odottanut jotakin reaktiota edessään olevilta, eikä tällaista tyyntä käytöstä.

"Teillä on reilun päivän matka Fallcrestin kaupunkiin, eihän meillä juurikaan ole ylimääräistä maksaa mutta, ehkä tästä kirjeestä on apua neuvotteluissa ja pienemmästä ehkä sinulle apua."
Ojentaen selän takana pitämänsä sinetöidyt kirjekääröt Raiannille.

"Ratsut löytyy tallista, pitäkää kiirettä ja varokaa niitä pahaisia goblineita"

Kolmikko sitten peliteknisinkin tiedoin, valmiiksi ne on tehty mutta jos halua/tarvetta on niin voihan niitä muokata.
Kolkar (human, barbarian... lvl 3)
Raiann (age 30, good [Dol Arrah] male dragonborn warlord [Marshal], lvl 3)
Ninaran (age '30', female elf archer(hunter), lvl 3)

Talvivaara (Winterhaven)

Peli jatkuu

Into ei ole laimentunut vaikka tämä blogi on tänä syksynä ollutkin hiljaisempi kuin aiemmin. Kuten edellisistä kirjoituksista voi päätellä, olen ollut pelaajana viime kerroilla mutta ajatukset pelinjohtamiseen liittyen eivät koskaan jätä minua pitkäksi aikaa. Harmittavasti olemme tässä DnD pelissä keskellä kahden viikon taukoa joka johtuu todellisen elämän asettamista vaatimuksista. Kerron tässä hiukan taustaa missä mennään niille jotka seuraavat kampanjaamme pelkästään tämän blogin välityksellä.

Hahmot ovat tällä hetkellä tasoilla 10 ja 11 joka tarkoittaa uuden sivun kääntämistä Dungeons and Dragonsin neljännessä laitoksessa. Unolmo, Lendar, Avvil ovat Sharnissa tunnettu lohikäärmeen surmaajina ja Nentirlaaksossa he ovat Harkenwoldin puollustajia. Avvil ja Unolmo ovat taloiltaan saaneet ohjeet Tharashkin ja Cannithin yhteisen enklaavin perustamisesta Nentirlaaksoon. Apunaan heillä on Valontuoja joka aiemmin tunnettiin Rautasilmänä (paladin joka oli aiemmin cleric) sekä pelaamani Korppi joka on Brelandin kuninkaan vakooja sen läntisillä rajamailla. Enklaavin perustaminen onkin seuraavissa seikkailuissa mukana samalla kun sekä marghos että minä olemme varanneet erinäisen määrän haasteita hahmoille tässä laaksossa.

Gardmoorin luostarin hulluus odottaa pelaajia jos ja kun marghosin asettamista seuraavista haasteista selvitään. Soturinainen Lendar on matkustanut vuorille, ja on huhujen mestarina toisessa luostarissa samalla kun hänen puheilleen pyrkivät sekä vanhat örkkidruidit että taivaallisten jumalten edustajat. Eikä painajaisunet vieläkään ole päästäneet Lendaria otteestaan. Itse asiassa ne ovat pahentuneet entisestään. Eikä Ajatuskaan ole Lendaria ja muuta seuruetta unohtanut.

Pelaajana pelaamisesta

Olen taas vaihteeksi pelaajana kun marghos vetää peliä. Minulle on vaikeampi olla pelaajana kuin pelinjohtajana. Pelaajana olen melko kokematon. Mietin tuossa eräänä päivänä omia pelaajahahmojani vuosien varrelta. Kolme nousi mieleen: ensimmäinen, minä ja minun kaaoslordini.

Ensimmäinen oli haltiabardi. Pelasimme silloin armeijassa ja suurin osa peleistä oli ystäväni Mikan kanssa vedettyjä sooloseikkailuja Rolemasterilla. Haltiabardi oli nimeltään muistaakseni Haldir, Sormusten herrasta lainattuna. Haldir sai nuolen otsaansa juuri kun vaivalloisen pelaamisen jälkeen oli päässyt toiselle tasolle. Nahkakypärä ei suojannut. Rolemasterin parasta antia - ihanat kriittisen osuman taulukot - koituivat kohtaloksi. Se oli A tai B sarakkeesta. Hyvä heitto.

Sitten olin minä. Systeeminä Immortal jossa siis pelasin itseäni sen jälkeen kun olin tajunnut että olen kuolematon. Ensimmäisiin tapahtumiin liittyi Helvetin enkeleitä ja Helsinki. Se oli ehkä parasta peliä mitä olen pelannut.

Sitten oli kaaoslordi. Tämä kuoli mutta heräsi vampyyrinä. Defensive bonus oli jossain vaiheessa yli 200 - systeeminä siis jälleen Rolemaster. Kaaoslordi oli ainoa meidän hahmoista joka taisteli Creatures and Treasures II:n Sithi-demonia vastaan eikä edes kuollut.

Tänä syksynä tein uuden hahmon vaikka pidinkin Snaggasta. Oli kaksi syytä miksi halusin tehdä uuden hahmon. Ensinnä minä pelaan harvoin ja siksi haluan pelata itselleni "täydellisellä hahmolla". Toinen syy on sitten se miksi Snagga ei ollut minulle täydellinen: minusta tuntui että jos pelaan Snaggaa "oikein" niin silloin hän vetäytyy tietyissa sosiaalisissa tilanteissa palvelijan rooliin kun taas itse haluan että hahmoni käyttäytyisi niissä tilanteissa hyvinkin eri lailla. Oikeasti syitä on varmaan muitakin. Ihan varmasti etsin jonkinlaista alter egoa - henkilöä jollainen haluaisin olla toisessa elämässä. Ja ihan yhtä yhtä varmasti uudessa hahmossani Korpissa on paljon samaa kuin Snaggassa.

Korppi on haltia kuten Haldir, ja myös hahmo joka on kotonaan sosiaalisissa tilanteissa. Harkitsin itse asiassa bardin tekemistä - mutta tämän luokan kyvyt (D&D 4E Powers) eivät ole sellaiset joita haen täydelliseltä hahmoltani. Korppi on salamurhaaja/vakooja (Assassin, Executioner-build, Heroes of Shadow). Haltia joka on elänyt niin pitkään Shadowfellissä että häntä on vaikea ajatella enää normaalina haltiana. Kaikkein hankalinta oli keksiä syy miksi tämä tuppautuisi ja ennen kaikkea miksi tämä hyväksyttäisiin seurueen jäseneksi. Syy löytyi yhdessä marghosin kanssa seurueen toimeksiantajan ja liittolaisen Brelannin kapteeni Kalaesin kautta. Korppi on ns. Pimeä lyhty (Dark lantern) - Brelannin kruunun vakooja ja salamurhaaja. Olen melkein varma että todellisuus on paljon monimutkaisempi, mutta se pysyköön vielä hämäränä - koska se on sitä myös minulle. Korpin taustan voit lukea tältä sivulta (kirjoitettu harjoituksen vuoksi englanniksi).

Sitten takaisin todellisuuteen. En osaa vielä pelata Korpilla. Muut ovat tämän saaneet huomata kun minun vuoro tulee - minulla ei ole usein hajuakaan mitä tekisin. Mutta minä opettelen. Tiedän jo että tarvitsen ki-fokuksen, koska peliteknisesti saan sen bonuksen hyödynnettyä kaikissa hyökkäyksissä. Silloin pääsen paremmin hyödyntämään kaikkia erilaisia aseita mitä Korpilla jo on ja mitä aion tälle hankkia. Silloin minun ei tarvitse miettiä että en hyökkää puhallusputkella koska saan maagisella tikarilla heittämällä paremman osumismahdollisuuden. Roolipelitasolla tuollaisia ei tarvitse miettiä - mutta D&D 4E on myös taktinen taistelupeli ja siinä pitää miettiä myös nuo asiat.

Yksi niistä jutuista mistä pidän Korpissa eniten on tämän adaptoituvuus erilaisiin tilanteisiin. Hän on valepukujen mestari. Haluan nähdä Korpin haltia-aatelisena, piraattina ja nunnana. Ja en niinkään Korpin vaan itseni kannalta toivon että näitä tilanteita tulee riittävästi.

Ennen kuin tulee nuoli otsaan.

Korppi

Oli yö. Korppi istui kivipenkillä hautausmaan leveiden tammien varjossa ja katseli kuun valossa kylpevää kirkkorakennusta. Sen ainoa asukas, pappi Torask, oli käynyt vihdoin nukkumaan oudon yöllisen kierroksensa jälkeen. Korppi oli seurannut tuota kierrosta varjoista samooja Avvil d'Karnagin kanssa. Myös Puoliörkki oli lopulta lähtenyt nukkumaan muiden Harkenwoldin sankareiden luokse heidän majapaikkaansa Noria d'Tharashkin hylätylle talolle. Korpin kapeilla kasvoilla karehti harvinainen hymy kun hän ajatteli Avvil puoliörkkiä. Haltia piti tämän karkeasta persoonallisuudesta.

Korpin mielen täytti levellisuus hänen istuessaan kylmällä kivellä. Hän arveli sen johtuvan varjoista ja hautausmaasta, kuoleman - tuonelan vahvasta läsnäolosta tässä paikassa. Hän lähes hätkähti tajutessaan ettei sillä hetkellä muistanut oikeaa nimeään. Toisaalta hän oli varma, että muistaisi sen jos alkaisi ajattelemaan asiaa tarkemmin. Mutta hän ei alkanut, koska silloin hän olisi kaivanut esiin tapahtumia jotka kuuluivat jollekulle toiselle. Tai ainakin johonkin toiseen aikaan ja paikkaan.

Hän nousi ylös ja kulki varjoja pitkin kirkkorakennuksen vierelle. Sitten hän veti esiin tikarin ja viilsi hitaasti viillon kämmensyrjäänsä. Veripisarat tippuivat haavasta samalla kun hän kuiskasi muutaman sanan oudolla kielellä, ja samalla hetkellä kun veripisarat osoivat maahan ne muuttuivat mustaksi usvaksi joka lonkerot ympäröivät. Kun usva hävisi hän oli siirtynyt rakennuksen sisälle.

Pitkään hän vain seisoi paikallaan kunnes mitään ajatusta menneisyydestä tai mistään muustakaan ei ollut enää jäljellä. Viimein hän aloitti hitaan kierroksen, jossa hän tutki koko rakennuksen läpikotaisin.

Kirkko haisi ummehtuneelta. Ja pappi kuorsasi.

Kun hulluus yön nousee...

Kun hulluus yön nousee,
ja viattomien veret tummaa kuuta ravitsee.
Jalon sielun noustava on ja noudettava takki silmien,
kannettava taakkaa sen, hyväksi kaikkien.


Tavernan ovi avautui naristen ja päästi kirkkaan valon hämärän tavernan sisätiloihin, tavernan pitäjä, kookasvatsainen kaljupäinen ihmismies, siristeli silmiään vaikka olikin kääntänyt katseensa ovesta pois vaistonvaraisesti kuultuaan tutun narinan, oven avautuessa. Oven kolahtaessa takaisin kiinni ja sopivan hämärän palatessa tavernaan, isäntä käänsi katseensa ovelle, aloittaen siinä samalla tutuksi tulleen kyselyn
'Tervetuloa puolimatkan krouviin, mitä saisi olla? Löytyy hyvin muhinutta lihapataa leivän kera, satuitkin tulemaan oikeaan aikaan vai nenäsikö sinut tänne johti koska emäntä otti vasta tuoreet leivät uunista. Jos eväs maistuu niin palanpainikkeeksi löytyy simaa tai olutta ja ehkä jopa vuohenmaitoa jos emännältä nätisti pyytää ja muutaman ylimääräisen pronssin maksaa'

Ovesta sisään astunut viittaan kääriytynyt henkilö ei välittänyt isännästä tai tämän puheesta vaan hahmo käveli ensimmäisen vapaan pöydän ääreen rojauttaen ison, raskaan taakkansa pöydälle kolahtaen ja istuutuen. Vasta silloin hahmo avasi suunsa, 'Voisin kyllä ottaa ja maistaa tuoretta leipää ja jos juustoa olisi sen kera. Mutta sitäkin tärkeämpää on se että etsin eräitä henkilöitä, ehkä sinä voit auttaa minua...' pitäen pienen paussin ennenkuin jatkoi '...mahdollisesti pientä korvausta vastaan?'
.
.
.

Ovi narahti hahmon poistuessa tavernasta, raskas kantamus selässään. Hymy karehti hänen kasvoillaan mutisten hiljaa 'Vai että Nentirin laakson sankareita siis etsin, luulisi sitten olevan helppoa löytää ne. Millaisia kirkasotsaisia ja sädekehäisiä tyyppejä nämä sitten ovatkaan?'

Valontuoja osa I - No rest for the wicked

Rautasilmä heräsi. Hän katsoi ympärilleen mutta näki pelkää tyhjyyttä. Hän myös tunsi olonsa tyhjäksi, hän tiesi että jotain puuttui. Jokin hänessä oli rikki. Ei, hän oli rikki, hänen ajatuksensa kaikui. Rautasilmä yritti muistella mitä hänelle oli tapahtunut. Hän muisti etäisesti kuinka hänet vietiin pois Sharnista, jonnekkin. Muistellessaan hän huomasi tyhjyyden muuttuvan ja näyttävän hänen muistojaan, kuin koko taivaan peittävänä näyttämönä. Hän muisti ja näki linnan jonne hänet raahattiin, pimeän huoneen ja kivun. Se kaikki tuntui niin etäiseltä, aivan kuin se kaikki olisi tapahtunut jollekkin toiselle. Mutta se kipu ja se amuletti. Pelkkä etäinen muistikuva oli tarpeeksi täyttämään hänen sielunsa kauhulla.

Rautasilmä nosti päänsä ja näki kaukana muistikuvien takana hohtavan valon. Se oli kirkas, mutta silti lempeä valo. Se näytti aivan kuin se loistaisi kaukaisen tunnelin päästä. Rautasilmä tiesi mitä tämä tarkoitti. Rautasilmä alkoi leijua valoa kohti, "hän oli täyttänyt tarkoituksensa. Vahvuus, Rautakynsi, Leikkaaja.. He levittäisivät hänen viestiään ja aloittisivat taistelun rautaveljien vapauden puolesta". Kun hän läheistyi tätä lempeää valoa, Rautsilmän kipu alkoi sulaa pois ja linnan pimeä huone alkoi tuntua yhä etäisemmältä, pelkältä painajaisunelta. Hän antoi viimeisen katseen takanaan näkyville muistikuville ja huomasi jotain uutta. Hän näki suuren metallisen käden "Vahvuus?". Suuressa kourassa oli uusi Phlegm, häntä kohti ojennettuna ja siinä luki "Valontuoja"...

Yhtäkkiä toinen valo täytti tyhjyyden. Se oli lopputtoman kirkas, kauhea ja polttava. Se oli kaikkialla ja Rautasilmä ei enää nähnyt aikaisempaa pehmeää valoa. Se oli kadonnut, aivan kuin kuunvalo katoaa näkyvistä auringon noustessa. Tuska palasi ja tämä uusi valo poltti hänen silmiään. Hän yritti sulkeä silmänsä ja laittaa kätensä silmiensä eteen, mutta tämä valo loisti kaiken läpi, täyttäen koko kaikkeuden.

"EI."

"MINÄ TARVITSEN SINUA, SINUN MUISTOJASI JA TIETOJASI."

Rautasilmä tunnisti tuon äänen, hän oli puhunut tuolla äänellä silloin Sharnin kaduilla, kun hän oli valon täyttämänä pyhässä transsissa. Hän ei käsittänyt..

"SINÄ OLET HEIKKO. SINUN EPÄVARMUUTESI, SINUN HEIKKOUTESI JA SINUN TYPERYYTESI JOHTI NIIN MONEN RAUTAVELJEN KUOLEMAAN. MINÄ TEEN MEISTÄ VAHVAN JA TEEN SEN MIHIN SINÄ OLIT LIIAN HEIKKO."

Mitä tämä tarkoitti? Rautasilmä tunsi kipunsa kasvavan kun hänen tajuntansa alkoi palata hänen kehoonsa. Kipu poltti hänen joka raajaansa. Hänen kehonsa oli rikki. Hän tiesi sen. "miksi?", hän sai kuiskattua heikolla äänellä. Rautasilmä tajusi, Hänen äänimoduulinsa oli rikki..

"VALO EI LEPÄÄ NIIN KAUAN KUIN MAASSA ON VIELÄ PIMEYTTÄ. OLET SAANUT KUNNIAN TEHDÄ SUURIMMAN UHRAUKSEN, MAHDOLLISUUDEN LOISTAA TUHANNEN LYHDYN VALOLLA JA TUHOTA MIEKKOJEN HERRAN."

"MUISTATKO VIELÄ? KUN NE TUHOSIVAT SINUN KEHOSI JA MIELESI, RUKOILIT VALOLTA VOIMAA TUHOTA NE JOTKA KOHTELEVAT KALTOIN SOTATAOTTUJA. MUISTATKO? VANNOIT KERRAN OLEMATTA LEPÄÄMÄTTÄ KUNNES MIEKKOJEN HERRA ON TUHOTTU."

"VALASI KUULTIIN KORKEALLA JA NYT RUKOUKSIISI ON VASTATTU."

Rautasilmä yritti kamppailla, mutta valo loisti koko ajan kirkkaammin ja hän katosi sen loistoon. Hän palasi takaisin rikkinäiseen kehoonsa, metalliseen vankilaansa, jonka kaltereina toimi velvollisuus ja tuska.

~~~~~~~~~~~~

Valontuoja nousi. Hän nyökkäsi Vahvuudelle ja sanoi kiitokset. Hän oli toteuttanut Valon tahdon kuin oli odotettu. Valontuoja näki huoneessa myös voimakkaan barbaarin ja hintelän velhon. Se mietti ja otti otteen syvältä mielensä kätköistä ja kaivoi nimet esiin.. Avvil ja Unolmo. Hmm.. Heistä voisi olla hyötyä liittolaisina.

Suunnitelma alkoi muodustua sen mielessä..

Pientä pohdintaa

Mielestäni eilinen pelisessio oli hyvä. Se ei ollut tarinankerronnallisesti tai encounterien haastavuuden, mielenkiintoisuuden ja monipuolisuuden kannalta hyvä - vaan se oli hyvä koska sen aikana sekä ennen ja jälkeen keskusteltiin paljon siitä mihin suuntaan kampanjaa viedä ja mikä on kiinnostavaa. Ja se oli hyvä myös siksi että me kaikki selvästi halusimme ja teimme jotain muuta kuin mitä kirjaan oli kirjoitettu.

Minähän olin valmistautunut hyvin, lukenut uudelleen Reavers of the Harkenwaldin toisen kirjasen ja konvertoinut kaikki tarvittavat monsut alkuperäiseltä 3 - 5 tasolta tasoille 8-10 sekä miettinyt encounttereihin valmiiksi missä kohtaa tuunattuja Rautarinkulan joukkoja korvataan Verikehään klaanin monsuilla. Tälle työlle ei tietenkään löytynyt mitään käyttöä kun Avvil, Unolmo ja Lendar päättivät lähteä tutkimaan Dal Nystieren raunioita.

Eli improvisoimalla sitten. Lyhyesti kerrottuna sankarit löysivät Eladrin raunion joka sijaitsi paikassa joka oli kytköksissä Keijulaan (eli ns. Fey Crossing). Sieltä puolestaan löytyi, ei perinteinen siirtymä jossa maailma muuttuu keijumaailmaksi, vaan portaali joka aktivoitui kuunvalossa. Tämä portaali vei sankarit Mag Tureahiin - rautalinnoitukseen tai oikeastaan sen alla olevaan luolastoon. Sieltä löytyi kyklooppi ja kykloopilta löytyi isäntä, ei itse fomorian Thrumbolg (jota virheellisesti nimitin pelissä Lord Oraniksi), vaan tämän veljenpoika (joka jäi nimemättä pelissä, mutta olkoon vaikkapa piereskelytaipumuksistaan tunnettu Fartalot). Sitten he palkkasivat neljä kyklooppia taisteluun Rautarinkuloita vastaa ja täten mainiosti palauttivat pelin alkuperäiselle uomalleen.

Mag Tureath on paikka, jolla on merkitystä tässä kampanjassa. Vaikka sen todellinen merkitys käy suunnitelmani mukaan esille vasta myöhemmin, oli erinomainen sattumus että se löytyi jo tässä vaiheessa. Ja on luonnollista että portaali sinne löytyi nimenomaan Dal Nystierestä missä sankarit olivat matkalla. Asiat etenivät järkevään suuntaan kun niiden antaa edetä.

Vapaustaistelun valmistelua

Lendar valmistautui, hän oli kokenut tämän niin monta kertaa aiemminkin erilaisilla areennoilla ja myös seikkaillessaan, eihän tämä eronnut niistä kerroista juuri mitenkään. Kilpi edessä ja tukeva haara-asento, kirves koholla valmiina sivaltamaan.

Kun isku tuli, se tuli maata tärisyttävällä voimalla ja tuntui koko kehossa, Lendar otti vakauttavan askeleen taaksepäin pysyen pystyssä, kilpikäsi tärisi, hampaat iskivät ja silmissä musteni, hetkeksi vain, mutta kuitenkin.

Isku oli ollut todella paha, mutta Lendar astui lähemmäs ja sivalsi, kirves sivalsi nopeasti ja tarkasti, terä viilsi panssariin uran lennättäen kipinöitä mutta mitään muuta vaikutusta ei näyttänyt kykloopille aiheutuvan. Valtava kyklooppi virnisti korkeuksistaa nostaessaan ison piikkinuijansa taas iskuun, osuen jälleen. Lendar tunsi kuinka kilpikäsi oli jo turtana. Hän ei kestäisi tätä pitkään, askel syrjään ja sivallus. Ohi jälleen, taistelun, tai siis kahden iskun rasitus näytti jo vaikuttavan...

"Hyvä, hyvä maksakaahan rahanne" Kykloopin hallitsija urisi haltiakieltä unolmolle ja Avvilille, he olivat lyöneet vetoa ensimmäisestä osumasta ja sen perään tuplanneet panoksen.
"Mahtavia, varmaan kelpaa? Se tekee 200 kultaa per päivä jokaisesta soturista jonka palkkaatte" Hallitsija tokaisi Unolmolle.

Lendar huohotti ja pudisteli päätään, koettaen saada päänsä ja ajatuksensa selkenemään mutisten yleiskielellä Unolmolle ja Avvilille "En ole saanutkaan ennen tämmöistä selkäsaunaa ja vielä näin nopeasti, enkä edes itse osunut. Kyllä nämä meille kelpaavat. Aiheuttavat kunnon tuhoa taistelukentällä"

He olivat onnistuneet keräämään Nentirin laakson asukkaiden tueksi joukkoja vapaustaistelua ajatellen. He olivat onnistuneet vapauttamaan haltioiden pelkäämän hautakummun muinaisen uhan alta ja nyt tästä syystä haltiatkin olivat lupautuneet auttamaan, kääpiöiden ohella. Kääpiöt oliva olleet sammakkomiesten ikeen alla, eivätkä päässeet näistä eroon mutta kolmikkomme oli hoitanut ongelman. Ensimmäisestä hautakummusta löydettyjen karttojen perusteella uusia hautoja tutkimaan saavuttuaan, aluetta pesänään pitävien pöllökarhupesueen nujerruksen jälkeen toiseen muinaiseen eladrin hautakumpuun päästessään, he olivat törmänneet valtaviin maanalaisiin, sieni- ja sammalpeitteisiin luolastoihin ja siellä kyklooppeihin, näiden kaupunkiin ja lupaavanoloiset neuvottelut olivat käynnissä lisävahvistusten saamiseksi.

Snagga

Tästä on ollut puhetta lähinnä Marghosin kanssa aikaisemmin, mutta tässä se nyt on: Snagga käännettynä Dungeon Master's Guide 2:n sääntöjen mukaisesti Companion Characteriksi. Tämä on tehty 9:lle tasolle ettei sitä tarvitse heti rukata uusiksi.

Yllättävän iso homma oli tuo konversio. Tämä on tietysti pelkkää pelimekaniikkaa, mutta näyttää siltä että tuo yllä esitetty tuo Snaggan olennaisimmat piirteet mukaan ilman että se kovin helposti tulee varastamaan showta varsinaisilta pelaajahahmoilta.

Vastaavalla tavalla meillä voisi olla ainakin Lendarista ja Rautasilmästä Companion Character versiot.

Välinäytös: Vahvistukset saapuvat

- Lordi Vhennyk lähettää terveisensä teille Komentaja, sanoi vankkarakenteinen ihminen, jonka uniformusta ja varustuksesta saattoi päätellä tämän olean Rautakehän ryhmänjohtaja. He seisoivat Rautalinnan varustuksella. Ryhmänjohtaja oli tuonut mukanaan Rautalinnaan kymmenen sotilaan osaston, mutta myös jotain muuta.

Nazin Redthorn hymyili. Kun hän pyysi täydennyksiä, hän oletti saavansa muutaman kymmentä soturia, parhammillaan ehkä ratsumiehiä, mutta tällä kertaa hän sai enemmän.

- Lordi Vhennyk on ollut pohjoisessa kiireinen ilmeisen hyvin tuloksin, Redthorn virkkoi sotilaalle ja ja tarkasteli kahta muuta osastoa jotka seisoivat pihassa.
- He ovat Verikeihään klaanista, ryhmänjohtaja sanoi.

Toinen osastoista oli vihaisimman näköisiä örkkejä mitä Redthorn oli koskaan nähnyt. Toinen oli jotain vieläkin enemmän - sen örkit olivat suurempia ja vahvempia ja niiden piirteet kertoivat että heidän suonissaan virtasi peikkojen veri.

- Kazum! Redthorn karjaisi pihalla olevalle luutnantilleen.
- Herrani!
- Käske joukkojen valmistautua! Huomenna marssimme sotaan ja näytämme tämän laakson kurjalle väelle kuka sitä hallitsee!
- Kyllä, herrani! Kazum vastasi ja alkoi jaella käskyjä.
- Eikä muutama hassu seikkailija enää pidä minua pilkkanaan, Nazin Redthorn lisäsi hiljaisemmalla äänellä.

Välinäytös: Harken, Graywall ja Sharn

"Herrani", sanoi kersantti jonka punaisessa asetakissa oli kultareunustainen musta ympyrä.

Nazin Redthorinin katse viipyili kapeasta ikkunasta avautuvassa syksyisessä maisemassa.

"Jäikö heistä ketään henkiin? Haluasin kuulustella jotakuta", Nazin sanoi viimein ilkeästi virnistäen ja käänsi katseensa sotilaaseen.

"Herrani...", sotilas sanoi epävarmasti ja käänsi katseensa lattiaan. Nazinin niskakarvat nousivat pystyyn ennakkoaavistuksesta.

"Missä Barod on? Miksei hän ole kertomassa voitosta?"

"Herrani", kersantti toisti ja haki rohkeutta jostain missä sitä ei ollut.

Nazin nousi ylös niin että pöytä oli kaatua. "Missä serkkuni on?" hän karjui.

"Kuollut", sotilas kuiskasi.

* * * * *

Harman istui kapakassa ja kuunteli hiisien puheita. Hän ei pitänyt Graywallista. Se ei johtunut varsinaisesti viereisen pöydän hiisistä, eikä ovella portsarina toimivasta ogresta, eikä kadulla kaksintaiselua käyvistä minotaureista tai muistakaan kaupungin asukkaista sinänsä. Se johtui siitä että heitä oli täällä massoittain.

Hän ei jaksanut odottaa Avvilia täällä. Tämä oli jossain Graywall-vuorten eteläpuolella, Sharnissa tai jossain siellä välillä.

"Toivottavasti ei Sharnissa", Harman ajatteli. Hän löytäisi kyllä kisällinsä.

* * * * *

Paksuun samettiseen papinkaapuun pukeutunut lihava mies seisoi verhon takana. Hänen kasvonsa olivat hiestä märät ja kädet tärisivät tukahdutetusta kiihkosta. Hän raotti hyvin varovasti verhoa ja katseli peseytyviä nuorukaisia. Hänen vaaleanpunainen kielensä lipaisi turpeita huulia.

Pimeyttä pimeämpään

Hahmojen taival lähestyy käännekohtaa. Pelitermein tämä tarkoittaa Sankarillisen kehän päättymistä. Näiden termien kääntäminen on oikea haaste, haaste jota en yritä kunnolla, tässä termi on Heroic Tier. Sankareita he ovatkin. Sharnissakin heidän nimensä tunnetaan mm. lohikäärmeentappaja sekä Dallannan tornin pelastajina. Nentirlaaksossa he ovat juuri suuren taistelun aatossa, ja suurissa taisteluissa sankarit tehdään.

Sankareista tulee joskun perikuvia ja tämä on seuraava kehä. Pelitermein he valitsevat kymmennennellä tasolla Perikuvan polun (Paragon Path). Tämä polku vie heidän aina tasolle 20 - ainakin ne jotka hengissä selviävät. Pelimekaniikkaa riittää vielä tämänkin jälkeen eeppisellä kehällä (Epic Tier), mutta tämä kampanja nykymuodossaan päättynee ennen sitä.

Viimeisimmät lähetykset Amazonilta ovat tuoneet minulle materiaalia jota käytetään tämän kampanjan loppupuolella. Ensin tuli Underdark, joka Eberronissa tunnetaan nimellä Khyber, ja jossa hahmot jo ehtivätkin lyhyesti vierailla. Nyt seurasi toinen lähetys jonka mukana oli kuvaus Manalasta (The Shadowfell).

Tämä polku vie pimeyteen, matkalle jossa voit hukata sielusi.

Snaggan polku: Rhukaan Draal

Snagga ei ollut missään, ei edes Sharnissa, kokenut sellaista hajujen, makujen, äänien ja värien sekamelskaa kuin nyt Rhukaan Draalissa. Tuo kaupunki oli enemmän kuin mitä hän oli ikinä odottanut. Yleiskielellä sen nimi oli sananmukaisesti kruunukaupunki, ja se oli hiisikulttuurin merkittävin keskittymä tähän maailman aikaan. 

Rhukaan Draalin arkkitehtuuri, jos tällaista sanaa nyt pystyy käyttämään, oli sekamelska vankkaa kiveä, kierrätettyä puuta ja savea sekä telttoja. Sen asukkaista valtaosa kuului johonkin kolmesta hiisien roduista. Tässä kaupungissa näki pienen golin'darin kiistelevän valtavan ja karvaisen guul'darin kanssa viinipullon hinnasta, sekä mahtavan ghaal'dar sotaherran kävelevän kadulla käsi rennosti ja ylpeästi miekan kahvalla kaikkien vähempien antaessa tälle tietä.

Se oli kaupunki jossa Snagga oli välittömästi kuin kotonaan. Hän kulki bazaarista bazaariin ja majatalosta toiseen niiden päivien ja öiden aikana jotka hän vietti tuossa kaupungissa. Hän kyseli ja näytti muinaista Dakhaan-torvea, esinettä jonka uskoi olevan lahja vanhemmiltaan. Ja hän kuuli tarinoita ja lauluja joista osa oli varmasti virheellisiä ja valheellisia, mutta ehkäpä jossakin niistä oli kylliksi totuutta, jotain mitä seurata.

Laakson vapaustaistelu! Vapaustaistelu?

Mihin ihmeeseen me olemmekaan oikein sotkeutuneet? Homma näyttää muuttuvan ja muokkautuvan, ei riitä että päästiin pois manalan joelta, paettiin troglolyyttien vankilasta ja selvittiin takaisin maanpinnalle, nyt tämä laakso johon pääsimme oli pulassa.

Tämä laakso, Nentirin laakso, sattui vain olemaan lähellä luostaria jossa olimme taistelleet epäsikiötä ja sen vanginneita kultisteja vastaa ja josta sitten olimme kovalla rytinällä paenneet manalan joelle paikalle ilmaantunutta mustaa lohikäärmettä... Missähän se lohikäärme on nyt?

Nämä ryövärit ja maantieroistot, Rautarenkaat, olivat ottaneet rautaisen tiukkaan kuristus otteeseen koko laakson alueen, hallitsija itsessään kuulopuheiden mukaan näytti olevan vankina ja yksi kylä oli tuhottu täysin esimerkkinä vastustamisesta. Ja tähän väliin me sitten astuimme, rautarenkaitten ja laaksolaisten väliin, auttamaan laaksolaisia... Mitähän kaikkea saammekaan kokea...

Eräs maatila vapautettiin rautarenkaiden ikeen alta, näiden ollessa juuri tekemässä pahojaan, hankimme erinäisiä ystäviä, tai tässä vaiheessa ne vielä vaikuttivat ainakin niiltä. Apua kaipasivat ja siihen me kelpasimme... Laaksolaiset odottivat alueen Kääpiöiltä apua, mutteivat nämä päässeet tulemaan omien sammakkomiesongelmiensa vuoksi... Tässä meidän piti tehdä urotyö ja raivata sammakkomiesten valtaama alue kääpiöiden puolesta, tämän jälkeen he tulisivat avuksi. Palkinnoksi tästä urheasta raivaustyöstä Unolmo sai kultaa, Avvil maagisen kirveen ja Lendar maagisen kilven...

Kylässä kolmikkomme löylytti rautarinkuloiden edustajia, näiden oleskellessa 'lörppähuulen' majatalolla, lörppähuuli oli puolhaltija joka piti majataloa ja jolla oli tapana puhua ohi suunsa... Muistuttaen kuitenkin ettei nyt ollut aihetta sen enempää levittää rautarinkuloiden tappiota.

Tämän jälkeen tietoon tuli rautarinkuloiden huoltokuljetus, jonka kimppuun kolmikkomme sitten iski yllättäen ja onnistuneesti...


ps.
Hiukan oli jäänyt kesken aikaisemmin tämä teksti, aloittanut kyllä mutta loppuunsaaattaminen unohtunut. Mutta nyt muistellen asioita ja karkeasti kirjoitettu tapahtumia ylös muistinvaraisesti.

Välinäytös: Unolmon päänsärky

Loppujen lopuksi se oli kipu, mikä havahdutti Unolmon jonkinlaiseen puolihorteeseen. Kipu yhdistyi epäsäännöllisen kärrynpyörän jokaisella säännöllisellä pyörähdyksellä kuuluvaan vaimeaan tump-ääneen. Kipu johtui jomotuksesta ja kasvoi jokaisella pyörän pyörähdyksellä - aina sen aluksi Unolmon rento pää heilahti muutaman sentin korkeudelle kärrynlattiasta ja lopuksi hänen otsansa jysähti aina uudestaan kärryn lattiaan saaden aikaan tuon äänen.

Hän yökkäsi mutta ei pystynyt oksentamaan.

Hänen aistinsa tuntuivat oudon teräviltä. Hän haistoi karmean löyhkän jonka oli jo oppinut yhdistämään troglogyytteihin. Se oli hyvin vahva, mutta sen alta löytyi myös muuta: Avvilin omaleimainen haju sekä Lendarin ei ollenkaan paha tuoksu.

Myös hänen kuulonsa toimi nyt terävästi. Hän kuuli kärryä vetävän juhdan sähinän ja vieressä kävelevän ajurin kiroilun. Hän kuuli toisten mukana kulkevien troglodyyttien hajanaisen keskustelen. Heidän nimensä ja heidän odotuksensa. He puhuivat dragoniikkia, muinaista lohikäärmeiden kieltä. Oppinut Unolmo ymmärsi ja puhui sitä paremmin, kuin nämä sen äidinkielenään oppineet barbaariliskot.

Välinäytös: Tulkki, Drow-lady ja Ajatus

Delaxurathan raivosi. Sen valtava häntä piiskasi luostarin muureja ja torneja saaden tiilet ja satojen kilojen painoiset kivet lentelemään ympäriinsä. Ilian Lian ja Ajatus seurasivat turvallisen välimatkan päästä mustan lohikäärmeen vihaa.

Myös Ilian Lian oli vihainen. "Tulkki huijasi meitä! Sillä on ollut koko ajan omat taka-ajatuksensa ja suunnitelmansa!"

"Tietysti", Ajatus virkkoi ja vilkaisi drowta. "Se on ikivanha musta lohikäärme, mitä muuta voisi odottaakaan?"

Ilian hämmästyi Ajatuksen sanoista. Hän veti syvään henkeä, mutta ei osannut sanoa mitään.

"Se metsästi sitä naista - sitä haltiaa. Siksi Delaxurathan oli täällä."

Ilian tuijotti Ajatusta edelleen sanattomana.

"Minä uskon, että Delaxurathan uskoi kuolonkiven surmaavan sen naisen. Ennustuksen voi tulkita niinkin." Ajatus sanoi ja näytti mietteliäältä. "Mutta kuolonkivi surmasikin Olennon - ja siinä samassa avasi portin Tuonelaan tai ainakin Khyberin syvyyksiin. Sellaista ei tapahdu sattumalta. Ja se mitä aion tehdä seuraavaksi, sitten kun tuo tuolla vähän rauhottuu, on kysyä Delaxurathanilta mitä mieltä hän on tapahtumasta ja Olennosta - sekä tästä oudosta joukosta joka häiritsee Organisaation toimintaa."

Katkera herätys!!

Lendar havahtui hirvittävään lemuun, lemussa korostui mätä, märkä multa tai maa ja veri. Tai veri taisikin maistua suussa ja vaikka hän avasi silmänsä mitään ei näkynyt, kasvoja painoi jokin kalsean kova ja kylmä pinta ja jostain epämääräisestä suunnasta kuului kalseita murahduksia, ehkä keskustelua, maiskahtelua ja erinäisiä muita elämisen ääniä.

Lendar koetti liikkua vaikka se oli vaivalloista sidottuna, päästen lopulta kääntäytymään selälleen ja siitä, luultavasti seinää vasten hiukan istuvampaan asentoon. Vähän aikaa silmiä välillä avaten ja sulkien koettaen sopeutua pimeyteen, synkkä pimeys pikkuhiljaa hälveni tasaiseksi hämäräksi ja Lendar koetti nähdä ympärilleen vallitsevassa hämärässä mutta ainoa mitä hän oikeastaan näki oli se että tila vaikutti isolta tätä puolsi myös se että jokainen pieni liike tuntui kaikuvan tilassa, sieltä johti yksi käytävämäinen oviaukko hiukan paremmin valaistuun tilaan.
Hämärässä näkyi lattialla myös kaksi muuta epämääräistä mutta hämärästi tutunoloista myttyä.

Missä hän oli? Mitä oli tapahtunut? Ravistellen päätään Lendar koetti muistella, päätä jomotti ja rautainen verenmaku tuntui suussa yhäkin.
Se mitä Lendar muisti aikaisemmista tapahtumista he olivat nousseet ylösviettävää luonnonmuovaavaa käytävää ja heitä vastaan oli tullut troglolyyttejä, taisteluhan siitä oli kehkeytynyt ja tappio oli kärsitty, tai ainakin hän itse oli jäänyt vangiksi mutta oliko nuo toiset mytyt tuossa lattialla sitten Unolmo ja Avvil?

Yllättäen taistelussa noiden vahvojen troglyyttien kanssa kolmikko oli ollut helisemäss, troglyyttien onnistuessa iskuissaan ja kolmikon iskujen kilpistyessä panssariin tai tehden vain joitakin pieniä naarmuja.

"Kolmikko oli matkannut epämääräisen ajan kuolon jokea ylös, sinne he olivat pudonneet hypättyään, vuorenrinteellä sijaitsevassa linnassa tapahtuneen taistelun myötä. Kolmikko oli ladyn ja tämän apulaisten avustuksella, tai siis kuolonkiveä käsitellen Unolmo oli saanut epäsikiön yllättävänkin helposti nujerrettua. Ovien avautuessa taistelun pyörteissä, kukaan ei havainnut ison mustan lohikäärmeen ilmaantumista paikalle. Epäsikiö oli viimeisenä tekonaan nujertanut Unolmon, ja kaksikon alta oli lattia ja maa oudosti kuoriutua, säröillä ja hävitä outoon synkkään mustaan pyörteeseen johon epäsikiön ruumis katosi. Avvill auttoi Unolmon pois putoamisvaarasta, Lendar paransi tätä. Tällöin lohikäärmeenkin mukanaolo tuli selväksi, Unolmo katosi johonkin suuntaan, samoin Lady. Lohikäärme hönkäisi aiheuttaen Lendarille ja Avvilille vauriota, se ei siis ollut tullut ystävällismieliseen tapaamiseen. Avvil ja Lendar olivat syöksyneet sekasikiön perään pyörteeseen ja pudonneet epämääräisen ajan maan läpi tuossa oudossa pyörteessä..."

Muistaessaan pyörteen Lendar tunsi kylmien väreiden kulkeva kehonsa lävitse samaan aikaan kun mielessä kävi kaikki ne unet joita hän oli nähnyt ja kokenut, putoaminen kohti mustaa tyhjyyttä, vastassa beholder, vastahan he olivat sellaisen kohdanneet. Mitä hänen selässään olikaan? Se oli kartta, kartta mihin ja mitä siellä odottikaan...

...Lopulta kaksikko oli pudonnut valtaisan läsähdyksen kera virtaan, oudon synkkään maanalaiseen virtaan. Myös Unolmo putosi hetken perästä kaksikon lähettyville. Sekasikiökin oli täällä, se näytti utuiselta ja siitä näki läpi vai oliko se vihertävästä usvasta johtuvaa harhaa, vai oliko kaikki täällä oudossa virrassa utuista. Tarkemmin katsoen virrasta nousi vihertävää usvamaista utua, se tuntui kietovan kaiken vaippaansa. Lopultakin kolmikko havahtui, sekasikiö oli itsekin oudon utuinen...

Jokin hiljainen kahahdus havahdutti Lendarin, hänen katseensa koetti hakea äänenlähdettä hämärästä mutta mitään tuntunut tai näkynyt. Lopulta oviaukolla näkyi pieni liikahdus kun yksi troglyytti liikahti, se oli tarkkaillut vankeja hiljaa ja liikkumatta. Vahti vai joku muu?

..."Lopulta he olivat päättäneet jättää sekasikiön jahtaamisen, jos he olivat mananmailla, manalan virrassa niin ei kannattanut ainakaan syvemmälle mennä jos kuolleet menivät virran mukana heidän piti pyrkiä vastavirtaan. Epämääräisen virran seurannan jälkeen kolmikko törmäsi väijytysyritykseen, wraith/Wight kaksine valtavine zombie hulk apureineen koetti tehdä yllätystä. Taistelu oli alkuun nopea, wight/wraith tuhottiin holy wateria käyttäen, sillä sitä kolmikko muisti olevan mukana. Lopputaistelu eteni hyvin, pientä zombie hulkien tekemää yllätystä lukuunottamatta. Ne heräsivät uudestaan "henkiin" hetken perästä siitä kun ne oli ensin nuijittu maahan. Tämän jälkeen kolmikon haahuilu virran äärellä jatkui, epämääräisiä ääniä pieniä tapahtumia mutta ei mitään vakavampaa. Lopulta he olivat löytäneet veneen, ison sellaisen maanalaisen virran levittyä maanalaiseksi järveksi. Alus oli otettu ja sen sauvaa käyttäen he olivat päässeet järven ylitse, Avvil oli kalastanut ja hankkinut lisää evästä, lopultakin alus oli kolahtanut vastarannalle vanhaan, kuluneeseen laituriin. Siitä lähti nousemaan kuluneet, vanhat rappuset ylöspäin ja lopulta raput olivat loppuneet ja luonnonmuovaama tunneli jatkui nousua ylös. Tässä tunnelissa nämä voimakkaat ja pahanhajuiset troglolyytit sitten oli kohdattu ja karvas tappio koettu... "

Vihdoin...

Viime sessiossa pääjuoni kiertyi taas mukavasti kasaan kun vanhan luostarin kellarikerroksesta löytyi vanha tuttu jota onkin jo ehditty etsiä. Seuraavassa muutamia juonikuvioita jotka ovat johtaneet tähän pisteeseen:

1. Ensimmäiset kohtaamiset, Aric Blacktree - joka pyrki Organisaation jäseneksi.
2. Pikkupiru Danaxhamunin kanssa keskustelu Ashurtan hautaholvissa, joka päättyi siihen, että hyveellinen Rautasilmä yritti surmata tämän pahuuden.
3. Olennon löytyminen Ashurtan hautaholvista ja vapautuminen.
4. Lohikäärmesyntyiset soturit pyrkivät tappamaan heille epäpyhän Olennon, joka on lohikäärmeen ja haltian risteytys. Olento kuitenkin surmaa lohikäärmesyntyiset ja nousee luolastosta Sharniin. Nuka lähtee omille teilleen Ashurtan miekan kanssa.
5. Organisaation myötävaikutuksella Olennon ympärille muodostuu outo kultti Sharniin. 
6. Haltianainen "Milady" kohtaa lohikäärmesyntyisine vartiostoineen seurueen ja kehottaa heitä etsimään Kuolonkiven jolla Olento on mahdollista surmata
7. Kaupunginvartiosto järjestää ryhmän seikkailijoita tutkimaan kultin järjestämää tapahtumaa mutta näille käy huonosti.
8. Seurue käy hakemassa Kuolonkiven, jolloin Avvil liittyy mukaan.
9. Seurue pyydetään apuun Sharnissa ja he pyrkivät löytämään Olennon ir'Tainin kauppahuoneen varastosta, mutta Olentoa ei löydy. Snagga liittyy seurueeseen.
10. Myöhemmin seurue saa tiedon kadonneesta Lyrandarin elementaali-ilmalaivasta, jolla Olento on kuljetettu pois Sharnista. Lyrandarin alus on paikallistettu Nentirlaaksoon, jonne seurue suuntaa toisella elementaali-ilmalaivalla. Snagga lähtee vaellukselle. Zagrim liittyy seurueeseen.
11. Seurue löytää luostarin jota Tarkanin huone, epänormaaleja lohikäärmemerkkejä kantava lohikäärmehuoneiden irvikuva, käyttää koulutuskeskuksenaan. 
12. Seurue valtaa luostarin ensimmäiset kerrokset lohikäärmesyntyisten samoajien kanssa ja hoitaa sivussa kaapatun elementaali-ilmalaivan takaisin Lyrandarille. Zagrim poistuu seurueesta.
13. Kolme seurueen tämänhetkistä sankaria: Avvil, Unolmo ja Lendar kulkevat tiensä halki luostarin kellarikerroksen kauhujen ja löytävät Olennon maagisen kehäänn vangittuna. Unolmo ihmettelee miksi Olento on vangittuna.
14. Paikalle ilmestyy haltianainen Milady. Todetaan että maaginen kehä estää natural ja aberrant olentojen kulkemisen ja kaikki yritykset vaikuttaa toiselle puolelle kehää. Tarvitaan jokin muu eläväinen kuten fey, immortal, shadow tai elemental alkuperää oleva olento. Käy ilmi että haltianainen Milady ei olekaan haltianainen (fey).
15. Pikkupiru Danaxhamun ilmestyy paikalle sopimuspaperien kanssa ja on valmis rikkomaan kehän. Unolmo haluaa lukea sopimuksen, Avvil käy lyhyen moraalisen keskustelun itsensä kanssa ja päättää surmata pahuuden - joka kahden iskun jälkeen kolmen hiparin turvin karkaa näkymättömänä paikalta...

Linnan sisätiloihin uimalla, ilma-aluksessa

Keli oli erinomainen, vuorenseinämällä vaikeakulkuisen kinttupolun päässä sijaitsi linna. Linna, jonka pihalla oli yksi lyrandalin talon ilma-aluksista. Ilma-alusta ja joitakin ruumiita lukuunottamatta linnan piha näytti olevan autio ja tyhjä, mutta tarkempi tarkkailija saattoi nähdä kuinka pihan yhdessä nurkassa, kalterioven edessä olevan sänkykasan ja pensaiden suojassa seisoi kaksi lohikäärmesyntyistä.
Ne liikkuivat hiukan hermostuneesti, kärsimättömästi, katsellen välillä kalteriovien ja päärakennuksen välillä. Sankari nelikkomme oli siirtynyt kaivon kautta linnan sisätiloihin, uimalla vain vähän aikaa sitten ja nyt sisätiloista kuului jo taistlua. Mutta loppujen lopuksi ne pysyivät paikoillaan, siinä mihin heidät oli komennettu. Halu rynnätä apuun oli kyllä kova mutta kunnia piti paikoillaan. Toinen, isompi joukkio lohikäärmesyntyisiä aikoi tehdä valehyökkäyksen vuoren sisään toisen oven kautta.

Vuoren seinämään hakatun oven sulkevien kalteriovien takaa kuului pimeydestä selkeästi ääniä, lohikäärmesyntyisille tuttuja taistelusta johtuvia kahahduksia ja kilahduksia, urahduksia ja hiljaisia sähädyksiä. Lopultakin taistelun äänet hiljenivät selkeästi ja ulkona olevat lohikäärmesyntyiset tuntuivat rentoutuvan, vain hiukan.
Huuto "Ilma-alus" kuului ja pysäytti kaiken toiminnan.

Pian huudon jälkeen rakennuksesta ryntäsi ulos kääpiö soturi Zagrim, perässään puoliörkki Avvil, Goljatti Lendar ja ihminen Unolmo.
Zagrimin karjaisu "Moppi, alus lähtökuntoon" kaikui linnakkeen muureista ja hävisi vuoristoon. Kaksi lohikäärmesyntyistä komennettiin nelikon kanssa ilma-alukseen ja alus nousi ylös. Avvil ja Lendar siirtyivät jälleen harppuunan äärelle, Moppi oli ruorissa. Harppuuna, jos toinenkin ammuttiin ilmaantuneen ilma-aluksen miehistöön. Tähtäimessä oli ehkä kokonsa puolesta, valtaisa peikko joka näytti aluksella olevan.

Alusten päätyessä valtausetäisyydelle Peikko toimi nopeimmin ja hyppäsi omasta aluksestaan Zagrimin alukseen keskelle kantta, valtava harppuuna rintakehässään. Iskuja jaeltiin, Ryöväreiden aluksen kapteeni teleporttasi Lendarin ulos aluksen kannelta, tämän kuumeisesti repiessä otetta aluksen naruista. Otteen saatuaan Lendar heilautti itsensä aluksen "kölin" alta toiselle puolelle ja jäi hiukan kannen alapuolelle, ei päässyt aivan haluamaansa paikkaan. Taistelu oli tiukka, kuuma ja tulinen, uhkakuva ulottuvasta peikosta riehumassa aluksen kannella oli todellinen mutta nelikkomme sai ryövärialuksen haltuunsa tiukkojen vääntöjen jälkeen.

Pelisession vaikeus

Muutama ajatus ei niin onnistuneista asioista. Pelisessio on yksi pelinjohtamissa hallittavista asioista. Se sekä on että ei ole kriittinen. Tarkoitan tällä sitä, että peli voi olla nautittavaa ja se voi sisältää sekä pelaajien että pelinjohtajan puolelta erinomaisia hetkiä, ilman että sessio itsessään, tai ehkäpä kokonaisuudessaan, on täydellinen. Pelinjohtajana tavoiteltava pelisessio on kuitenkin täydellinen - se sisältää eri osa-alueiden tasapainoisen sekoituksen.

Hyvä pelisessio alkaa jouhevasti, etenee intensiteetiltään kiihtyen, sitten ehkä sopivasti rauhottuen kunnes se taas kiihtyy uudelleen - saavuttaa aikanaan huipentumansa, jonka jälkeen se loppuu hallitusti kasaan vedettynä. Tämä ei ole mitenkään erityisen helppoa siksi, että vaikka session käytettävissä olevissa aika onkin etukäteen tiedossa, tapahtumien etenemistahti on hyvin vaikeasti ennakoitavissa. Liian voimakas ohjailu johtaa siihen, että pelaajat nimenomaan kokevat tulleensa voimakkaasti ohjailluksi. Väittäisin, että pelinjohtajan pitää lähteä vetämään pelin loppua vähintään puoltatoista tai kahta tuntia ennen kuin pelisessio loppuu, jotta hänellä on aikaa tehdä pelisessiolle hyvä loppu. Jos sessio kestää neljä tai viisi tuntia niin siinä ei ole aikaa hukattavaksi.

Viime pelisessiossa tein alkupuolella virheen jota en korjannut ajoissa. Meidän keskimäärin viidennellä tasolla ole seurue huomasi jonkun tarkkailevan heitä - joten he toimivat saman tien ja lähtivät tutkimaan mistä on kysymys. Kysymys oli tason yhdeksän Tarkanan assassinista (Elite Skirmisher) joka toimi vakoojana.

Alunperäinen ajatukseni oli antaa pelaajille vihje siitä, että läheiseen vuoristoon entiseen luostariin asettuneet voimat tarkkailivat pelaajia ja olivat tietoisia siitä että seurue olivat läsnä. Ja että nämä voimat saisivat tietoonsa, että seurue etsi kadonnutta Lyrandarin elementaali-ilmalaivaa sekä Olentoa joka olisi todennäköisesti siellä minne Lyrandarin alus oli sen vienyt.

Ihan hyvä vaihtoehto olisi ollut, että vakooja katosi väkijoukkoon eikä häntä löytynyt. Sen sijaan peluutin tähän kohtaan Skill Challengen, jossa pelaajat saivat hahmon kiinni ja piiritettyä. Alkoi taistelu, ja tajusin että Tarnanan Assassin Elite Skirmisher Level 9 ei tulisi ikinä voittamaan. Pako oli ainoa vaihtoehto, mutta seurue oli liian hyvä eikä sekään onnistunut. Hahmot uivat ja ratsastivat ja tekivät ties mitä. Harkitsin salamurhaajalle apuvoimia, mutta päädyin nopeaan taisteluun kuolemaan saakka, koska apuvoimat olisivat olleet minulle vaikea loogisesti perustella ja olisivat vain viivyttäneet vääjäämätöntä.

Se mikä oli vikana tässä kaikessa oli se, että tähän liian kovan tason vastustajaan oli vaikea osua mutta se ei ollut solo, joten se ei yksin ollut riittävän haastava neljälle hahmolle. Koko homma oli siis melko haasteeton, mutta kesti liian  pitkään. Jälkikäneen ajatellen olisi pitänyt tuunatata salamurhaajaa hiukan lennosta - laittaa vahinko kaksinkertaiseksi - muuta tuskin olisi tarvittu. Nyt jouduin kuitenkin elämään tuon kanssa ja puolipakolla johdatin peliä nopeasti eteenpäin ja ... (pikakelaus/-pelaus) ... ensimmäinen taistelu käytiin luostarilla.

Tämä taistelu oli vähän erilainen kuin olin kuvitellut sen olevan, mutta seurueen ja heidän kanssa liittoutuneiden lohikäärmesyntyisten suunnitelma oli yksinkertaisuudessaan hyvä ja hyökkäys oli onnistunut.  Ilian Lian (Drow-lady, nähty aiemmin yhdessä välinäytöksessä ja lyhyesti Vignetessä) vetäytyi syvemmälle luostarin vuorensisäisiin osiin. Hänen kykynsä eivät tulleet juuri esille (syy miksi taistelu oli erilainen kuin olin kuvitellut), enkä kokenut järkeväksi pitkittää taistelua jossa seurue ja lohikäärmesyntyiset musersivat nopealla toiminnalla Tarkananin puollustuksen.

Kokonaisuus, tämä nimenomainen pelisessio, ei välttämättä ollut aivan huono muttei todella mitään parastakaan. Juonitavoitteet onneksi täyttyivät ja tästä on hyvä jatkaa seuraavaan sessioon.

Vuoristossa

Jokin painoi käsiä, ja jalkoja, rajoitti liikkumista, painoi eikä tuntunut hyvältä mutta oli hän nukkunut ennenkin epämukavasti eikä se haitannut. Loppujen lopuksi, se ei ollut se, mikä havahdutti Lendarin, hän alkoi kuulla ehkä kuunnella jotakin muminaa, ei vaan messuamista...
Tummat silmät rävähtivät auki, Lendar ei voinut liikuttaa raajojaan. Rimpuillen vihaisesti ja raivokkaasti mutta silti avuttomasti hän katsoi suoraan ylös, kivinen katto jota liekkien valon ja varjon leikki valaisi näytti olevan korkealla. Hän katsoi alas itseään, tai kohti jalkojaan, alastomana ja sidottuna petiin? Ei, ei petiin, jokin kovempi ja kylmempi... Sidottuna alttariin ja selällään. Epämääräisen varjomaiset hahmot liikkuivat ympärillä, liekkin loimotus ja kuumuus tuntui iholla, polttaen.

Yrittäen katsoa tarkemmin ympärilleen, rimpuillessaan, Lendar huomasi että valtaisa huone oli pimeä ja lieskojen loimotuksen ja naamioitujen hahmojen varjojen leikki huoneen seinillä ei valaissut tilannetta. Hänen omat kasvonsa oli maalattu ja lieskat nuolivat hänen kehoaan. Keho oli peitetty, valeltu jollakin tuoksuvalla aineella, parfymoidulla öljyllä. Voimakas vartalo nousi kaarelle ja lihakset jännittyivät kun Lendar riuhtoi kahleitaan vastaan, yrittäen taas vapautua. Lämpö ja myskinen tuoksu säteili, leijui hänen yllään. Hän rukoili, jotakin tuntematonta, jotakin outoa hänen itsensä ihmetellessä sanojen valuessa hänen suustaan, naamioitujen varjomaisten hahmojen lähestyessä kivipaasille sidottua naista, yksi pieni ja heiveröinen hämärässäkin selkeästi näkyvä ja oudosti liekkien valaisema hahmo astui muiden keskeltä kohti Lendaria, kaikkien muiden varjomaisten hahmojen väistäessä selkeästi sitä. Hahmo, nuori Zai ojensi kätensä kohti Lendaria ja puhui oudolla kielellä mutta rauhoittavaan sävyyn, saaden lopultakin Lendarin lopettamaan oman oudon rukoilunsa...

Lendar nousi ylös hikisenä ja huohottaen, rintakehä nousten ja laskien nopeaan tahtiin, katsoen ilma-aluksen hytin seinään ja käsissään olevaa punertavaa suurkirvestä, se oli ilmestynyt käsiin kuin tyhjästä.

Nämä lähipäivien tapahtumat olivat jo saaneet Lendarin unohtamaan temppelin, vierailut ja Zain mutta Zai näytti muistavan hänet. Vai oliko se sitä? Ehkä se oli vain unta, muisto menneestä johon hän oli Zain tuonut viimeisten tapahtumien jälkeen.

Lendar halusi muistaa ja hän halusi nähdä mutta oliko hän valmis? Zain mielestä ei, ei vielä.
Asettaen kirveen sängylle, vierelleen Lendar painoi päänsä takaisin tyynylle koettaen rauhoittua, kuunnellen ilma-alukssta kuuluvia ääniä, puisten rakenteiden natinaa ja askeleita kun joku käveli kannella. Hänellä olisi vielä pitkä ja kivien tie kuljettavanaan, mikä kartta oli hänen tatuointinsa ja miksi, mitä se tarkoitti, mitä se kuvasi, minne se ohjasi ja ketä se ohjasi.

Antaen katseensa harhailla ja lopulta lukittua hytin katossa olevaan pieneen oksanreikään, jonka hän oli edellisinä öinä löytynyt valvoessaan. Matka Sharnista tänne oli ollut sujuvaa, nyt ei ollut tullut epämiellyttäviä ongelmia. He olivat pysähtyneet kylässä, mikä se olikaan? No, oli mikä oli, ei sen väliä. Sinisen kuun majatalo oli jäänyt mieleen, ei juurikaan muut mutta he olivat saaneet tietoja lohikäärmesyntyisistä ja muista salaperäisistä hiippareista, lohikäärmemerkityistä, tarkannan talon edustajistosta ja matka oli taas jatkunut. Ilma-aluksella oli nopea ja tasaista matkustaa, kunhan oli hyvä sää.

Pimeässä Lendarin kasvoille nousi hymy, hänen muistellessaan myös harjoittelua Avvilin kanssa, heillä oli ollut hauskaa.

Seuraavaksi ilma-aluksen lohikäärmemerkattu kääpiökapteeni käänsi kokkan kohti kääpiökaupunkia, joka oli alueella se isoin paikka vaikkei pääkaupunki ollutkaan. . Kääpiökaupunki oli linnoitus, valtaisa sellainen. Kääpiökapteenin täytyi harjoitella laskeutumisia, ne ei näyttäneet olevan sen paraita puolia mutta onnistuneita kuitenkin. Kääpiöpaikassa oli muutamia mielenkiintoisia paikkoja, örkkein asuinalua ja perustuskivi, kivi kuten paikalliset sitä nimittivät. Kivi oli taverna jossa he olivat löylyttäneet paikallisia tavernatappelussa, heittohaasteessa ja pukkitappelussa. Lendar nousi istualleen ja otti ja jois kauhallisen vettä sängyn vierellä olevasta kulhosta. He olivat lähdössä seuraavana päivänä etsimään vastauksia vuoren rinteellä olevasta luostarista, se olisikin kunnon haaste mutta ehkä he saisivat niitä lohikäärmesyntyisiä avuksi. Laskeutuen jälleen makuulleen ja antaen ajatustensa harhailla hän lopulta nukahti, heräten aluksella tapahtuviin aamuaskareisiin.



Ps. tällä pelikerralla itsessään tapahtui ilma-aluksella liikkumisen lisäksi, kahdessa "kylässä" käyntiä siis ja yllättävänkin pitkä ja verinen taistelu yhtä lohikäärmemerkittyä (tarkanan talon edustajaa vastaan, joka oli toisaalta haasteellinen mutta toisaalta kuitenkin epämääräinen ja eikä niin haastava) ja lohikäärmesyntyisten löytäminen, saaminen mukaan ja rynnäkkö luostarin pihalle ja muureille. Sisäpiha, muurit ja tornit valloitettuina joukkiomme on valmiina ryntäämään sisään syvemmälle luostariin...

Painajainen

"Seison alasti, vain himmeästi loistavat sotakirveet molemmissa käsissäni, kukkulan päällä. Ympärilläni leviää suomaisema. Olen ollut täällä joskus. Minulla ei ole kylmä, vaikka on pilvistä ja taivaalta tihkuttaa vettä hienona sumuna.

Katselen ympärilleni, takanani noin kilometrin päässä on kaupunki. Tarkemmin katsottuani tunnistan sen: Zarash'ak. Muistan käyneeni siellä joskus Alejonin kanssa, muistaakseni kyse oli jostain druidien kokouksesta ja lähellä sijaitsevasta sinetistä. En muista tarkemmin, olin tuolloin nuori ja mieleni vaelteli keskittyen lähinnä paikallisiin örkkityttäriin ja olueen. Nyt kun tarkemmin keskityn kuulen Glum-joen hitaan juoksun.

Samalla kuulen äänen:

"Olet eksynyt polultasi, puoli-ihminen, puoli-örkki."

Pyörähdän ympäri ja katselen hätääntyneenä ympärilleni, kunnes tajuan, että tuo ääni tulee sisältäni. Tuo ääni, ihmeellisen pehmeä, lempeä, mutta kuitenkin pelottavan voimakas. Vaistoan, että jos tuo ääni puhuisi yhtään lujempaa, minun pääni räjähtäisi.

"Maailma on täynnä poikkeamia, harhaolentoja. Ne eivät kuulu tälle tasolle, niiden ei kuulu olla olemassa."

Minä ymmärrän mistä ääni puhuu. Minun tehtäväni on metsästää nuo olennot sukupuuttoon tältä tasolta, ja estää heidän pääsy tälle tasolle. Huudan äänelle:"Mutta olenhan minä poistanut muutaman beholderin, ja olen myös vapauttanut muutaman epäkuolleen, vaikka ne eivät tuohon joukkoon kuulukaan!".

Ääni huokaisee hiljaa. Huomaan kuinka toinen kirveistäni herää eloon, se alkaa väristä kädessäni, niinkuin aina, kun se tuntee Xoriatin olentoja olevan lähellä. Näen, kuinka suosta kukkulan juurella nousee erilaisia daelkyrejä. Yksi kerrallaan ne hyökkäävät kimppuuni, yksi kerrallaan ne kaatuvat kuolleena maahan.

"Näitä sinun tulee tuhota."

Samalla hetkellä toinen kirveistäni herää eloon. Se alkaa nykiä itseään levottomasti kohti suota. Se ei halua odottaa. Suosta nousee erilaisia demoneita. Yksi kerrallaan nekin hyökkäävät, yksi kerrallaan nekin kaatuvat kuolleina maahan.

"Ja näitä sinun tulee tuhota."

Katson maassa makaavia ruumiita. Katson käsissäni olevia kirveitä ja tajuan, etten tunnista niitä. Katson kehoani, vuotavia haavojani, arpiani. Haavani ovat niin pahat, että minun pitäisi olla kuollut. Kehossani on arpia, joita minulla ei pitäisi olla. Tunnen hiuksissani voimakkaiden siivenlyöntien aiheuttamat puuskittaiset ilmavirrat. Katson ylös ja näen mustan lohikäärmeen kohoavan pilviin.

"Kyllä Vvaraak, näitä minä lupaan tuhota.", kuiskaan hiljaa.

Ja pimeys laskeutuu päälleni."

Organisaatiot-sivu lisätty

Lisäsin organisaatiot-sivun jotta tämän sivuston käyttäjät voivat tarkistaa paitsi henkilöitä - myös organisaatioita jotka liittyvät tähän tarinaan.

Miekkojen Kehä, Osa III

Alina d’Deneith katseli kadulle kerääntynyttä sotataottujen joukkoa. Ne kuuntelivat ääneti ja liikkumatta yhtä hohtavaa sotataottua. Tällä sotataotulla ei ollut ghulgraa, mutta Alina tiesi sen nimen. Se oli Rautasilmä, hänen talonsa palveluksesta karannut sotataottu. Lisäksi tämä sotataottu oli selkeästi ollut osallinen Anes-61:n* tuhoon. Alinalla oli paljon kysyttävää tältä yksiköltä. Mutta paikalla oli paljon sotataottuja ja osa kuuntelemaan kerääntyneestä joukosta kantoi Miekkojen Herran tunnuksia. Olisi parempi odottaa lisävoimia ennen pidätystä. Onneksi ”Vahvuus”, Deneithin talon ylpeys, seisoi hänen agenttinaan sotataottujen joukossa. Alina näki hänet selkeästi väkijoukosta, sillä ”Vahvuus” oli reippaan jalan verran perustaottuja korkeampi. ”Melkein Titaani” oli sen lempinimi. Jos taistelu syntyisi, Deneithin talo ei jäisi kakkoseksi.

~~~~~~~~~~~~~~~

”Vahvuus” kuunteli lumottuna tätä outoa nimetöntä taottua. Vahvuus oli nähnyt hänet aiemminkin, eilen, juttelemassa muiden sotataottujen kanssa. Se eilinen nimetön vaikutti hieman epävarmalta ja kyseli omituisia. Mutta tämä nyrkkiä puiva tulinen puhuja hänen edessään oli jotain aivan muuta. Tämä nimetön puhui valosta, rauhasta, kauneudesta ja aseiden hylkäämisestä. Hän oli tottunut vain tottelemaan käskyjä mutta tämä nimetön lupasi niin paljon, ja ei halunnut mitään vastineeksi. Vahvuus huomasi että hän oli ajatuksissaan alkanut hivelemään viittansa koristeltua solkea. Se oli täyttä kultaa ja siihen oli kirjailtu Deneithin talon vaakuna hopealla. Varsin arvokas, tai niin hänen oli ainakin annettu ymmärtää.

Sitten Vahvuus huomasi kuinka eturivillä seisovat kolme sotataottua alkoivat selkeästi valmistautua taisteluun. Vahvuus tiesi ne. Metallipeto, Kirves ja Rautakynsi oli niiden nimet. Miekkojen Herran fanaatikkoja, ja kokeneita sellaisia, gladiaattoriareenan veteraaneja. Tuo nimetön oli pelkkä tiedustelumalli ja tuskin pärjäisi näille edes kuutta sekuntia. Alina oli käskenyt hänen olla puuttumatta ilman erillistä käskyä, mutta..

Vahvuus puristi kätensä tiukasti viittansa soljen ympäri ja repi. Hieno Deneithin talon hänelle myöntämä viitta putosi mutaiseen maahan. Sitten hän nosti kätensä ilmaan ja puristi sen nyrkkiin kaikella mahdillaan. Hän aukaisi kätensä ja päästi kasan kultasirpaleita tippumaan maahaan samalla hän puski tietään väkijoukon läpi tehdäkseen jotain käskyjen vastaista.

~~~~~~~~~~~~~~~

Rautakynsi näki kahden veljensä alkavan kyllästyä heidän kohteensa tyhjänpäiväisiin puheisiin. Kirves ja Peto ottivat aseensa esiin ja alkoivat marssia kohti nimetöntä. Rautakynsi meni manaten heidän peräänsä, heidän oli tarkoitus odottaa kunnes puhe oli ohi! Nyt teolle jäisi turhan monta silminnäkijää. He eivät näköjään pitäneet nimettömän puheita Miekkojen Herrasta ollenkaan sopivina. Kirves pysähtyi ja huusi nimettömälle ”Heikko! Kauniit puheet ei pelasta sinua todellissudelta!”.

”Tämä on se mikä saa aina viimeisen sanan!” Rautakynsi kaikui perään ja heilutti kahdenkädenmiekkaansa. Nimetön katsoi heihin ja alkoi yllättäen loistaa hyvin kirkkaasti. Nimetön katsoi häneen ja se katse.. se katse oli kuin aurinko, polttava ja kaiken täyttävä. Nimetön puhui ja se puhe ei ollut sama mitä se oli aiemmin käyttänyt, nyt tuntui siltä kuin jokin muu puhuisi tuon nimettömän taotun läpi. Nimetön osoitti häntä hohtavalla kädellä ja Se sanoi:

”Sinä! Sinulla on toivoa! Olen nähnyt sinut. Ottelujesi jälkeen menet aina bardien talon ulkopuolelle kuuntelemaan salaa heidän soittoaan. Valo paljastaa kaiken! Ymmärrä että Miekkojen Herra takoo valtakuntaa johon ei mahdu mokomia ”heikkouksia”: ei viuluja, ei huiluja, ei mitään kauneutta. Vain kuolemaa ja tuhoa. Näe valo! Tunne oikea tarkoituksesi!”

Rautakynsi pysähtyi hämmentyneenä. Miten yhdeksän helvetin nimeen tuo pystyi tietämään? Hän oli aina ollut niin tarkka siitä ettei muut taotut nähneet häntä kuuntelemassa. Yhtäkkiä Rautakynsi havahtui aatoksistaan ja huomasi Deneithin talon sotilaiden hyökkäävän kohti joka suunnalta, hänen täytyisi löytää veljensä..

~~~~~~~~~~~~~~~

Alina näki kuinka Vahvuus murskasi talonsa vaakunan ja rikkoi hänen käskyjään. Alina kuuli kuinka tuo Rautasilmä alkoi puhua Titaanin äänellä. Alina tunsi kuinka tilanne ryöstäytyi hänen hallinnastaan. Hän käski sotilaansa pidättämään Nimettömän. Lisäjoukot olivat tulleet.

~~~~~~~~~~~~~~~

Rautasilmä havahtui pyhästä transsista kun kahdenkädenmiekan lyönti iski hänen selkänsä halki. Hän lensi pois korokkeelta ja kaatui raskaasti mutaan. Hän nousi vaivalloisesti polvilleen ja näki hyökkääjänsä, Rautakynnen, valmistautuvan uuteen iskuun, Rautasilmällä ei ollut enää voimia. Vanhat ja uudet haavat lauloivat kuorossa tuskan laulua ja hän oli polttanut kaiken Valon mahdin tuohon puheeseen. Mutta kuolema sai tulla. Hän oli tuntenut kuinka monet kuuntelijat olivat heränneet ja nähneet valon. He veisivät hänen sanomansa eteenpäin. Hänen tehtävänsä oli täytetty.

Mutta lopettavaa iskua ei tullut. Sen sijaan hänen edessään nyt seisoi massiivinen sotataottu ja Korpinkynsi oli maissa. Hänen pelastajansa ghulgrassa luki ”Vahvuus”. Vahvuus nosti hänet seisomaan ja antoi hänelle jonkin kiven. Rautasilmä katsoi kiveä ja tunnisti sen, siihen oli asetettu lentämiseen liittyviä loitsuja. Vahvuus puhui: ”He antoivat minulle sen siltä varalta että jos olisit yrittänyt paeta ilmateitse. Pakene!”

Rautasilmä katosi ympärillä vellovaa taistelua. Deneithin talon sotilaiden paikalletulo oli aiheuttanut täydellisen kaaoksen. Sotilaat eivät osanneet erottaa Miekan palvelijoita tavallisista taotuista. ”Mutta.. he tappavat veljiäni! En voi vaiin..”

Rautasilmän protesti jäi lyhyeksi kun Vahvuus otti hänestä otteen ja viskoi hänet kadun laidan yli, Sharnin ilmatilaan. Vahvuuden hänelle antama kivi alkoi hohtaa ja antoi sen taikuus antoi Rautasilmän ohjautua lempeästi pari kerrosta alemmalle kadulle. Rautasilmä manasi itseään nilkuttaessaan pakoon Sharnin syrjäkudille. Hänen olisi ensin pitänyt hoitaa tilanne Deneithin talon kanssa selväksi. Nyt monet taotut olivat luultavasti jo kuolleet hänen virheensä takia. Rautasilmä löysi sopivan nurkan levätä ja alkoi pohtia menneisyyttään. Se otus.. sekin pitäisi hoitaa. Menneisyyden virheillä on näköjään tapana iskeä takaisin myöhemmin. Hän ei saisi tehdä samaa virhettä uudestaan.

Rautasilmä havahtui ajatuksistaan. Jokin oli pielessä.

Rautasilmä näki iskun tulevan, mutta aivan liian myöhään. Hän tunsi kuinka jokin raskas osui vasten hänen päätään ja oli etäisesti tietoinen kuinka hän tömähti raskaasti maahaan. Hän kuuli kuinka jokin puhui ”Sinä et sitten tiedä että milloin lopettaa?”. Kaikki valo hävisi kujalta, ja ensimmäistä kertaa lyhyen elämänsä aikana, Rautasilmä näki vain pimeyttä..



*Se sotataottu siellä lastauslauturilla vuonna nakki ja venäjä kun otus kuljetettiin pois Sharnista.

Sessioanalyysiä: Lohikäärme

Pitkästä aikaa olen nyt pitänyt pari pelisessiota. Ensimmäisessä kohdattiin sininen lohikäärme ja toisessa saavuttiin uuteen paikkaan ja otettiin selvää mihin toinen Lyrandarin talon laivoista on kadonnut. Kirjoitan tähän nyt muutaman ajatuksen tuosta lohikäärmeen kohtaamisesta.

Lohikäärmesessioon kokonaisuutena olen tyytyväinen. Tyytyväisyys tulee siitä, että encounter oli haastava ja hauska samalla kertaa. Tyytyväinen olen myös siihen, että hahmot saapuivat rinta polleana Sharniin parin tonnin painonen lohikäärmeenraato laivankannella. Kokonaisuudessaan tapahtuma oli riittävän merkittävä.

Lohikäärmeiden kanssa on helppo epäonnistua. Kokonaisesta seurueesta pääsee helposti eroon yhdellä lohikäärmeellä. Toisaalta jos lohikäärmeen tappaminen on helppoa viidennen tason seikkailijoille, niin se on oikeastaan vielä pahempi tilanne. Sen ei pidä olla niin helppoa, että se olisi jokapäiväistä.

D&D on suunniteltu tasapainoiseksi. Meillä oli neljä hahmoa, joista kolme oli tasolla viisi ja yksi tasolla kuusi. Nuori sininen lohikäärme on tasolla 6 oleva solo monsu (XP 1250). Tämä tarkoittaa sitä, että viidelle kuudennen tason hemmolle ko. encounteri olisi ns. standardikamaa. Käytännössä mahdollisuus, että kaikki hahmot kuolisivat on melko pieni. Annoin tälle lohikäärmeelle lisää hit pointteja lennosta, koska minusta tuntui että menee liian helpoksi. Lopputulos oli hyvä.

Mukavaa on, että tämä jättää spekuloitavaa, pelasin tuon käärmeen enemmän brute-tyyliin kuin artillerynä mikä se itseasiassa on. Taistelu olisi ollut erilainen jos käärme olisi vetänyt silmukkaa ilmalaivan ympäri ja hönkinyt salamia vaikka pyrkien vahingoittamaan alusta sen sijaan että käy seurueen kimppuun. Ehkäpä niin sitten toisella kertaa. Ei meiltä lohikäärmeet lopu.

Tuossa tasapainossa piilee kuitenkin vaara. Jotta voitto tuntuu voitolta, epäonnistumisen mahdollisuus tulee olla olemassa. Mitä suurempi vaara, sen suurempi voitto. Ja toisaalta välillä pitää olla helppoa, mutta ei ehkä ikinä lohikäärmeiden kanssa.

Jälleen kotona! Kotona?

Sharnin tornien katveessa, varjoissa seisoo kookas panssaroitu nainen. Valtava kirves selässä, toinen pienempi roikkui vyötäröltä. Tuulenvireen nostaessa hiuksia ja paljastaen hymyilevät, ulkoilmasta ahavoituneet kasvot.

"Sharn on alkanut tuntumaan kodilta, niin oudolta kuin se tuntuukin. En osannut edes kaivata tätä, Cyren aikaan ottovanhempieni kanssa asuessani en kaivannut mitään tällaista, ei ollut kaipautta vuorille tai korkeuksiin, mutta nyt kun olen saanut täällä maistaa korkeuksia, erilaisia ihmisten ja muiden luomia, muokkaamia ja rakentamia vuoristoja, raikkaine tuulahduksineen ja möyryävinen puuskineen. Tämä tuntuu kodilta, täällä minua ei katsota kuin outoa ilmestystä. Kumma kyllä, täältä olen löytänyt uuden perheen, jos sitä nyt perheeksi voi sanoa. Ehkäpä?"

Lendarin reippaat askeleet veivät kohti laskeutumisalustaa ja hänen ilmeensä oli hiukan vakavampi, keskittyneempi.

Lohikäärmeen nahasta tulee todella tyylikäs ja näyttävä panssari, niin se Cannithin talon vanha vastaava panssariseppä lupasi. Täytyy vain jaksaa odottaa hetken aikaa sen valmistumista ja pärjätä vanhalla haarniskalla.
Hänen käsissään oli leveät, koristellut rannekkeet ja jaloissaan korkeavartiset saappaat polvisaappaat.

Muuten tällä käynnillä hankitut varusteet vaikuttaa erittäin hyvältä. Uudet siistit saappaat ja rannekkeet antaa lisää voimaa iskuihin. Mutta aika näyttää miten ne toimii käytännössä.

Alus oli näkyvissä ja väkeä näytti olevan paikalla, katsojia ja ihmettelijöitä riitti yhä. Lohikäärmeen tappajat, heidän aluksensa, siinä oli puheenaihetta riittämiin joksikin aikaa ja sitä saattoi hyödyntää tulevaisuudessa.
Kannella Avvil näytti harjoittelevan kirveillään, sotataottu perämies puuhasteli omiaan mutta ketään muuta aluksella matkustavaa tai sinne kuuluvaa ei näyttänyt olevan paikalla.

Eiköhän Avvill vielä opi hyväksi kirveenkäyttäjäksi. Voimme käydä harjoitusotteluita, niin on minullakin harjoitusvastuja, jos ei muuta niin ajankuluksi ainakin. Jokohan muut ovat palanneet hankinnoiltaan, en kai ole viimeinen? Ei tuosta oudosta sotataotusta ole mihinkään, tai aika sen näyttää mutta edellisessä kohtaamisessa olisin kyllä mielelläni vaihtanut Rautasilmän sen tilalle. Tosiaankin, Rautasilmä! Mitähän Rautasilmä puuhaa, otti ja lähti noin vain omille teilleen. Jotenkin on ikävä sitä ja sen puheita. Toisaalta, Rautasilmähän se näytti minullekin pilkahduksen valoa, katsotaan nyt sitten miten pitkälle pilkahdus riittää. Tämä häiritsee, tämä epätietoisuus häiritsee vieläkin enemmän kuin ennen tietämättömyys. Jotakin on, jotakin mihin en ole itse voinut vaikuttaa mutta joka vie ja ohjaa kuitenkin polkuani aivan kuin selkäni kuvio. Mikä se on? Se ei ole normaali tatuointi, se ei ole mikään lohikäärmemerkki. Mutta ehkä sekin paljastuu aikanaan, nyt sekin on alkanut jo paljastua. Ehkä minä vielä kohtaan ne jotka sen selkääni asettivat?

Takaisin Sharnissa. Nyt näen tämänkin kaupungin hieman valoisampana, vaikkakin törkyisyys ja kuoleman tuoksu eivät olekaan kadonneet. Onneksi olemme vain käymässä.

Olen kuin pikkupoika, joka on saanut uuden lelun. Sotakirves! Harvoin olen nauttinut yhtä paljon uuden asetaidon opettelemisesta. Kävin jo ostamassa toisen uuden kirveen, mutta harmikseni en löytänyt yhtään Demoneita vastaan suunniteltua kirvestä, tai oikeastaan minulla ei ollut niihin varaa... Nytkin minun täytyi uhrata hienot kääpiösaappaani ja reilusti kultaa. Ostin siis heidän arkkivihollisiaan vastaan suunnatun aseen. Merkitsin itseni kuitenkin tatuoidulla demoninnahalla.

Olen viime aikoina taas muistanut oman tehtäväni tässä maailmassa. Kuudes aistini varoittelee, että saan jatkaa taisteluani Demoneita vastaan vielä lähiaikoina. Kenties saamme taisteluumme mukaan tuon ilmalaivakääpiön? Hän vaikutti hyvältä kumppanilta taisteluun.

Välinäytös: Ilian Lian

Ilian Lian seisoi varustuksella ja katseli pohjoiseen. Hänen ajatuksensa olivat levolliset ja tyynet, mieliala jota hän ei usein kokenut, mutta jota hän usein ikävöi. Hän pohti varustuksen erikoista sijoittamista vuoren pohjoisrinteelle. Talvesta tulisi varmasti hurja, mutta siitä ei näkynyt merkkiäkään kesän viimeisinä lämpiminä päivinä. Ehkäpä varustuksen alkupäräiset rakentajat halusivat olla lähempänä jumalaansa tällä tavalla, tosin oikeampi sijoituspaikka olisi ollut koilisrinne. Silloin varustus olisi antanut kohti Hopeisen liekin uskonnon synnyinsijaa Thranea. Rauha ja levollisuus.

Kiven lämmin pinta tuntui miellyttävänä hänen sykkivää lonkerokättään vasten. Ja kun hän tajusi sen, levollisuus ja rauha oli tiessään. Lonkeron juuret olivat syvällä hänen mielessään ja täyttivät hänet vastustamattomalla vietillä ja himolla. Vietti saalistaa, himo tappaa. Se teki hänet voittamattomaksi. Mutta siihen ei kuulunut rauha eikä levollisuus.

Mutta jossain syvällä hänen mielessään huusi oikean Ilian Lian.

"Ajatus! Rakkaani! Miksi teit tämän minulle?"

Miekkojen Kehä, Osa II

Rautasilmä käveli Sharnin kaduilla. Hän oli oppinut niin paljon veljistään näin muutamana päivänä. Ennenkuin hän voisi näyttää heille valon, hänen tulisi tuntea heidät. Rautasilmän tulisi tietää mitä he pitävät sydämissään, mitä he haluavat ja piilottavat muiden katseilta. Hänen veljissään oli niin paljon salattua kauneutta, tunteita joita he eivät näyttäneet muille. He eivät olleet miekkoja, mutta he luulivat olevansa sellaisia. Ei heitä voinut syyttää moisista luuloista, sillä jos kaikki kohtelevat sinua kuin miekkaa, miekaksi sinun on tulema.

Mutta Rautasilmä ei ollut yksin. Hän tunsi kuinka häntä seurattiin. Hän kääntyi katsomaan varjostajaansa, joka nojaili huolettoman näköisesti kujan varjoissa. Se oli suhteellisen pieni sotataottu ja sillä oli Miekkojen Herran tunnus. Tällä sotataotulla oli vasen käsi korvattu terävällä sirpillä, ehkäpä se oli ollut joskus sijoitettu maatilalle töihin? Rautasilmä tiesi mihin tämä kohtaaminen päätyisi. Se toisi hänelle suurta tuskaa taistella veljeä vastaan, mutta hän tiesi että Miekkojen Herran isku oli ollut vain ajan kysymys. Sillä oli varmaan suunnitelmissa yllättää hänet jollain syrjäkujalla ja tuhota hänet synkän jumalansa nimissä. Rautasilmä huokaisi ja kääntyi syrjäiselle kujalle, pois varjostajansa näkyvistä.

Ilta alkoi laskea ja kujilla ei kulkenut enää paljon väkeä. Ei varsinkaan näin syvällä kaupungissa. Rautasilmä odotti, liikkumatta, harhaanjohdettua veljeään ja lausui pienen rukouksen valon mahdille. Pienen hetken päästä sotaottu astui kulman ohi ja huomasi Rautasilmän, vaivaisen parin metrin päässä. Rautasilmä pystyi lukemaan sotataotun nimen: "Leikkaaja". Tämä oli varmasti ollut töissä jossain isolla maatilalla. Leikkaaja puhui, se tiesi että sen aikeet olivat paljastuneet. Jotain Miekkojen Herra ja heikoista lihasäkeistä, jotain sotimisesta. Rautasilmä tuskin kuuli tätä vääräuskoista, viha taas sykki hänen sisällään. Mutta hän hallitsi sitä, kanavoi sen mahtia. Se antaisi hänelle voimaa puhua tämän tuskaisen sielun harhojen läpi.

Leikkaaja hyökkäsi sotataotuille tutulla hiljaisella, mutta raivokkaalla teräsvyöryllä. Leikkaaja löi ja teki pitkän ja syvän viillon Rautasilmän rintapanssariin. Rautasilmä ei hievahtunutkaan, tarttui Leikkaaja kädestä ja otti nostin pyhän symbolinsa kohti Leikkaajaa. Rautasilmä alkoi loistaa, kirkkaammin kuin koskaan aiemmin ja kanavoi valon mahtia. Pyhä mahti iski Leikkaajaan, joka kaatui raskaasti kadun mutaan, sokeutettuna. Rautasilmä näki että tämä taottu oli nuori, sotia kokematon. Ei välttämättä niin syvällä Miekkojen Herran valheissa kuin edelliset uhrit. Rautasilmä tarttui hyökkääjäänsä ja alkoi puhua.

Rautasilmä: "Minä olen kyllästynyt tuhoamaan veljiäni. Sinulla on vielä toivoa! Kuuntele minua ja pelasta itsensi."
Rautasilmä: "He kertovat että sinun tulee olla ase. Tappaa ja tuhota. Älä anna kenenkään kerota kuka sinä olet. Tutki sydäntäsi ja etsi oma polkusi."

Leikkaaja noisi toiselle polvelle ja yritti lyödä Rautasilmän äänen suuntaan. Isku kimposi tehottamasti rautasilmän panssarista. Leikkaaja huusi..

Leikkaaja: Sinä olet heikko lihan rakastaja! Ne pitävät meitä orjina! Meidän täytyy olla vahvoja jos haluamme olla vapaita!
Rautasilmä: Sanoo orja. Näen liikkeistäsi että et ole sotia nähnyt. Et ole edes harjoitellut kunnolla."
Rautasilmä: Näen sen. Valo pyyhkii pois mielesi varjot katseeltani. Sinä et nauti taisteluista. Miksi teet jotain mitä et halua tehdä? Vain siksi että joku Herra niin määrää?

Taas kerran kerran sokaistu sotataottu vastasi hyökkäyksellä. Se oli epätoivoinen hutaisu, joka tuskin oli Rautasilmän tekemän väistön arvoinen. Rautasilmä tunsi Leikkaajan hämmennyksen, tunteen joka riivaa kun ei ole päämäärää, ei tarkoitusta. Nyt Rautasilmä kanavoi vihansa ja turhautumisensa. Hän näyttäisi tälle sielulle niin suuren valon, että viimeisienkin Miekkojen Herran valheiden varjot saadaan tuhottua hänen polkunsa tieltä. Rautasilmä tarttui Leikkaajaan voimakkaammin ja nosti tämän kujan seinää vasten. Ensin keppi.

Rautasilmä: MINÄ SANOIN ETTÄ OLEN KYLLÄSTYNYT TUHOAMAAN VELJIÄNI. MUTTA OLETKO SINÄ MINUN VELI? ROHKEA SOTATAOTTU JOKA EI PELKÄÄ KULKEA OMAA POLKUAAN! VAI VAIN PELKKÄ MIEKKA JOTA MUUT KÄYTTÄÄ TAHTONSA MUKAAN? MIEKKOJA MINÄ VOIN TUHOTA, NIITÄ ON TÄSSÄ MAAILMASSA TARPEEKSI!
Rautasilmä: KERRO MINULLE! TUNNETKO? AJATTELETKO? HALUATKO MUUTA KUIN SOTAA?

Leikkaaja oli sokea, hämmentynyt ja peloissaan tämän oudon papin yllättävän hyökkäyksen johdosta. Sen ajatuset kulkivat kuin salama kun se ajatteli lyhyttä elämäänsä. Sitten se muisti vuotensa jaarlin talossa ja vastasi..

Leikkaaja: Minä.. Minä pidän kasveista.

Rautasilmä laski sotataotun alas. Keppi oli tehnyt tehtävänsä.

Rautasilmä: Kerro lisää.
Leikkaaja: Ennen.. Tätä.. Minä olin palvelija erään jaarlin talossa, hoidin hänen puutarhaansa. Se.. oli mukavaa. Niillä on niin paljon kerrottavaa jos vaan pysähtyy kuuntelemaan.

Sotataotun silmät kiiluivat kun muistot vyöryivät hänen päähänsä. Se jatkoi tarinaansa.

Leikkaaja: Minä hoidin myös Jaarlin koiria, ne kun eivät purreet minua. Muille hoitajille ne oli vihaisia, mutta minä ymmärsin niitä. Millaista olla kahlittu ja vapautettu vain välillä tappamaan..

"Ja sitten porkkana", ajatteli Rautasilmä. Hän laski kätensä sotataotun otsalle ja paransi aikaisemman hyökkäyksen aiheuttaman sokeuden. Leikkaaja ei hyökännyt, vaan kuunteli kun Rautasilmä alkoi taas puhua.

Rautasilmä: Miksi siis olet täällä? Kuolemassa kuoleman vuoksi? Täältä et löydä kasveja hoidettavaksi, et eläimiä paimennettavaksi. Jätä turhat taistelut muille ja etsi itsellesi opettaja, joku joka ohjaistaisi sinua luonnon polulla.
Leikkaaja; Mutta miten?
Rautasilmä: Vapaus on kuin valo. Se aluksi sokaisee ne, jotka ovat nähneet vain pimeää. Mutta älä pelkää ja kulje vapaana, niin silmäsi tottuvat valoon ja tulet näkemään polkusi.

Rautasilmä kääntyi ja lähti kävelemään pois.

Leikkaaja: Minne sinä menet? Minulla on vielä paljon kysyttävää..

Rautasilmä pysähtyi, käänsi päänsä sotataottua kohti ja vastasi:

Rautasilmä: Mutta minulla ei ole enää mitään mitä opettaa sinulle. Minä en tarvitse, enkä halua, seuraajia. Olen näyttänyt sinulle vapauden valon, lempeän mutta sokaisevan, houkuttelevan mutta polttavan. Minä en käske, en orjuuta, kuin Miekkojen Herra, vaan annan sinun itse valita seuratakko tätä valoa. Mutta sanon sinulle vielä tämän: sinä olet taottu, mutta ei sotaa varten. Kutsu itseäsi ja muita veljiäsi taotuiksi, äläkä anna muiden kertoa mikä sinun elämäsi takoitus on. Näin pysyt vapaana.

Rautasilmä sammutti kehonsa valon ja astui ripeästi kujalta pois, jättäen taotun pohtimaan tulevaisuuttaan. Sill.. ei.. Hänellä oli paljon ajateltavaa.

Mutta taottu ei nähnyt kuinka Rautasilmä taipui kaksin kerroin heti päästyään nurkan taakse. Rautasilmä manasi mielessään kun katsoi rinnassaan olevaa viiltoa. Se oli syvä, syvempi kuin hän oli taistelun tuomassa ajatellut. Sinistä nestettä valui haavasta, hänen "vertaan". Hänen Cannithin maanalaisessa ahjossa saamansa haavat kirvelivät vieläkin ja nyt tämä.. Valon mahti nosti hänen sielunsa uusiin korkeuksiin ja lievitti kivun taistelussa, muttei pysytynyt korjaamaan täysin saatuja vammoja. Rautasilmä nousi ja alkoi nilkkua eteenpäin, etsien paikkaa jossa sitoa haavansa.

Kohtaaminen

Zagrim seisoi kapakan ovella ja huokaisi syvään. Nimikyltissä luki "Haltian Mielipaha" ja siinä oli kieltemättä varsin huvittava kuva penkin alle sammuneesta haltiasta. Selkeä kääpiöiden paikka. Sulattamosta oltiin sanottu että Karak löytyisi täältä ja hän tarvitsi tietoja. Toivottavasti hän olisi siellä yksin. Zagrim siisti partansa ja avasi oven. Syvällä ja vakavalla äänellä lausutut kääpiökieliset sanat kaikuivat hänen korviinsa. Karakin ääni.

"Juokaamme vielä kerran klaaniveljiemme muistolle, ja katukaamme tekemäämme virhettä. Muistakaa.."

Voimakas tuulenvire nousi ja paikautti oven kapakan ulkoseinää vasten äänekkäästi. Karak keskeytti hartauksensa ja kymmenet kiviparrat kohottivat päänsä ja kääntyivät katsomaan häntä. Ei perkele. No, "ei katseet tapa" sanoi Kord kun meduusoja pieksi. Zagrim nyökkäsi salin päässä seisovalle Karakille ja sulki raskaan tammioven. Hän tunsi kääpiöiden katseiden polttavan reikiä hänen selkäänsä kun ovi vihelsi tuulta vasten. Hän kuuli heikkoja kuiskauksia ja epätietoisimmatkin saivat tovereiltaan selville kuka hän oli. Zara'Zagan, sana jolla oli monta merkitystä: "klaaniton", "petturi", "epäkelpo", "esi-isän häpeä". Onneksi Karak alkoi jatkaa puhettaan ja hiljalleen päät kääntyivät takaisin hartaukseen.

Zagrim löysi mukavan nurkan mihin nojailla. Hän kuunteli syrjäkorvalla Karakin puhetta ja tarkkaili häntä kuuntelevia Kivipartoja. Osa kääntyi välillä katsomaan häntä vihaisesti mutta Zagrim oli jo oppinut elämään tämän kanssa ja palautti yhtä tuiman katseen takaisin. Karak alkoi lopetella puhettaan ja Moradinin pappi otti hänen paikkansa ja aloitti syvän ja synkän laulun. Laulu niille jotka kuolivat syyvydessä. Karak tuli hienovaraisesti hänen luokseen ja sanoi: "mennään pihalle".

Ulkona tuuli kovaa, mutta Zagrim oli aina pitänyt tuulesta. Se kertoi vapaudesta, mahdollisuuksista. Mitään näistä ei löydy niistä luolista mihin ne kiviparrat olivat näköjään kuolleet. Kun he saivat oven kiinni, Karak viimeinkin rikkoi hiljaisuuden.

Karak: "Aikamoinen sisääntulo."
Zagrim: "Tiedän. Ja me molemmat tiedämme että huomisissa huhuissa kerrotaan että minä tulin paikalle humalassa ja että olisin sylkenyt sen Moradinin papin kasvoille."
Karak: "Aika varmasti. Se oli muuten Dragan. Se pappi siis."
Zagrim: "Dragan? Älä vedä minua parrasta, se nuorikko oli pelkkä initiaatti kun viimeksi näin hänet. Tuskin tiesi Moradinin lasten nimet silloin."
Karak: "Siitä on neljä vuotta. Se oli ennen.."
Zagrim: "Niin tosiaan. Aika tosiaan lentää näissä minun nykyisissä hommissa."

Karak huomioi huonon vitsin pienellä hymähdyksellä ja jatkoi keskustelua

Karak: "Isä muuten haluaisi nähdä sinut. Hänen partansa alkaa olla jo aika harmaa ja hän haluaisi nähdä nuorimman poikansa ennen kuin hän jatkaa Moradinin saleihin.
Zagrim: "Sinä tiedät että en voi tehdä sitä. Häntä halveksitaan jo nyt, jos hänet nähdään minun seurassa, ne tekevät hänestäkin Zara'Zaganin. Sinäkin varmasti saat kuulla siitä jokaisen visiittini jälkeen."
Karak: "Jos et ole vielä huomannut, minä olen vanhin täällä. Heillä ei ole asiaan paljon sanomista."

Tuuli ulvoi taas ja keskeytti keskustelun. Karak antoi saman ehdotuksen joka kerta kun hän tuli käymään Kennrunnissa, mutta tällä kertaa hänen äänensävynsä oli erilainen.. Oliko isän tauti jo niin pitkällä? Mutta sitä ei voinut auttaa, lisäksi hänellä oli töitä hoidettavana.

Zagrim: "Kuitenkin, en tullut tänne vain pelkälle perhevisiitille."
Karak: "Meillä on lasti rautaa minkä voit viedä, wyartissä on pieni pula laadukkaasta raudasta."
Zagrim: "Nyt on kyse muusta. Killan asioita. Pikkulinnut lauloi että teillä olisi sankareita jotka tarvitsisivat kyydin. Kerroppa minulle heistä."