Keli oli erinomainen, vuorenseinämällä vaikeakulkuisen kinttupolun päässä sijaitsi linna. Linna, jonka pihalla oli yksi lyrandalin talon ilma-aluksista. Ilma-alusta ja joitakin ruumiita lukuunottamatta linnan piha näytti olevan autio ja tyhjä, mutta tarkempi tarkkailija saattoi nähdä kuinka pihan yhdessä nurkassa, kalterioven edessä olevan sänkykasan ja pensaiden suojassa seisoi kaksi lohikäärmesyntyistä.
Ne liikkuivat hiukan hermostuneesti, kärsimättömästi, katsellen välillä kalteriovien ja päärakennuksen välillä. Sankari nelikkomme oli siirtynyt kaivon kautta linnan sisätiloihin, uimalla vain vähän aikaa sitten ja nyt sisätiloista kuului jo taistlua. Mutta loppujen lopuksi ne pysyivät paikoillaan, siinä mihin heidät oli komennettu. Halu rynnätä apuun oli kyllä kova mutta kunnia piti paikoillaan. Toinen, isompi joukkio lohikäärmesyntyisiä aikoi tehdä valehyökkäyksen vuoren sisään toisen oven kautta.
Vuoren seinämään hakatun oven sulkevien kalteriovien takaa kuului pimeydestä selkeästi ääniä, lohikäärmesyntyisille tuttuja taistelusta johtuvia kahahduksia ja kilahduksia, urahduksia ja hiljaisia sähädyksiä. Lopultakin taistelun äänet hiljenivät selkeästi ja ulkona olevat lohikäärmesyntyiset tuntuivat rentoutuvan, vain hiukan.
Huuto "Ilma-alus" kuului ja pysäytti kaiken toiminnan.
Pian huudon jälkeen rakennuksesta ryntäsi ulos kääpiö soturi Zagrim, perässään puoliörkki Avvil, Goljatti Lendar ja ihminen Unolmo.
Zagrimin karjaisu "Moppi, alus lähtökuntoon" kaikui linnakkeen muureista ja hävisi vuoristoon. Kaksi lohikäärmesyntyistä komennettiin nelikon kanssa ilma-alukseen ja alus nousi ylös. Avvil ja Lendar siirtyivät jälleen harppuunan äärelle, Moppi oli ruorissa. Harppuuna, jos toinenkin ammuttiin ilmaantuneen ilma-aluksen miehistöön. Tähtäimessä oli ehkä kokonsa puolesta, valtaisa peikko joka näytti aluksella olevan.
Alusten päätyessä valtausetäisyydelle Peikko toimi nopeimmin ja hyppäsi omasta aluksestaan Zagrimin alukseen keskelle kantta, valtava harppuuna rintakehässään. Iskuja jaeltiin, Ryöväreiden aluksen kapteeni teleporttasi Lendarin ulos aluksen kannelta, tämän kuumeisesti repiessä otetta aluksen naruista. Otteen saatuaan Lendar heilautti itsensä aluksen "kölin" alta toiselle puolelle ja jäi hiukan kannen alapuolelle, ei päässyt aivan haluamaansa paikkaan. Taistelu oli tiukka, kuuma ja tulinen, uhkakuva ulottuvasta peikosta riehumassa aluksen kannella oli todellinen mutta nelikkomme sai ryövärialuksen haltuunsa tiukkojen vääntöjen jälkeen.
tiistai 19. huhtikuuta 2011
lauantai 9. huhtikuuta 2011
Pelisession vaikeus
Muutama ajatus ei niin onnistuneista asioista. Pelisessio on yksi pelinjohtamissa hallittavista asioista. Se sekä on että ei ole kriittinen. Tarkoitan tällä sitä, että peli voi olla nautittavaa ja se voi sisältää sekä pelaajien että pelinjohtajan puolelta erinomaisia hetkiä, ilman että sessio itsessään, tai ehkäpä kokonaisuudessaan, on täydellinen. Pelinjohtajana tavoiteltava pelisessio on kuitenkin täydellinen - se sisältää eri osa-alueiden tasapainoisen sekoituksen.
Hyvä pelisessio alkaa jouhevasti, etenee intensiteetiltään kiihtyen, sitten ehkä sopivasti rauhottuen kunnes se taas kiihtyy uudelleen - saavuttaa aikanaan huipentumansa, jonka jälkeen se loppuu hallitusti kasaan vedettynä. Tämä ei ole mitenkään erityisen helppoa siksi, että vaikka session käytettävissä olevissa aika onkin etukäteen tiedossa, tapahtumien etenemistahti on hyvin vaikeasti ennakoitavissa. Liian voimakas ohjailu johtaa siihen, että pelaajat nimenomaan kokevat tulleensa voimakkaasti ohjailluksi. Väittäisin, että pelinjohtajan pitää lähteä vetämään pelin loppua vähintään puoltatoista tai kahta tuntia ennen kuin pelisessio loppuu, jotta hänellä on aikaa tehdä pelisessiolle hyvä loppu. Jos sessio kestää neljä tai viisi tuntia niin siinä ei ole aikaa hukattavaksi.
Viime pelisessiossa tein alkupuolella virheen jota en korjannut ajoissa. Meidän keskimäärin viidennellä tasolla ole seurue huomasi jonkun tarkkailevan heitä - joten he toimivat saman tien ja lähtivät tutkimaan mistä on kysymys. Kysymys oli tason yhdeksän Tarkanan assassinista (Elite Skirmisher) joka toimi vakoojana.
Alunperäinen ajatukseni oli antaa pelaajille vihje siitä, että läheiseen vuoristoon entiseen luostariin asettuneet voimat tarkkailivat pelaajia ja olivat tietoisia siitä että seurue olivat läsnä. Ja että nämä voimat saisivat tietoonsa, että seurue etsi kadonnutta Lyrandarin elementaali-ilmalaivaa sekä Olentoa joka olisi todennäköisesti siellä minne Lyrandarin alus oli sen vienyt.
Ihan hyvä vaihtoehto olisi ollut, että vakooja katosi väkijoukkoon eikä häntä löytynyt. Sen sijaan peluutin tähän kohtaan Skill Challengen, jossa pelaajat saivat hahmon kiinni ja piiritettyä. Alkoi taistelu, ja tajusin että Tarnanan Assassin Elite Skirmisher Level 9 ei tulisi ikinä voittamaan. Pako oli ainoa vaihtoehto, mutta seurue oli liian hyvä eikä sekään onnistunut. Hahmot uivat ja ratsastivat ja tekivät ties mitä. Harkitsin salamurhaajalle apuvoimia, mutta päädyin nopeaan taisteluun kuolemaan saakka, koska apuvoimat olisivat olleet minulle vaikea loogisesti perustella ja olisivat vain viivyttäneet vääjäämätöntä.
Se mikä oli vikana tässä kaikessa oli se, että tähän liian kovan tason vastustajaan oli vaikea osua mutta se ei ollut solo, joten se ei yksin ollut riittävän haastava neljälle hahmolle. Koko homma oli siis melko haasteeton, mutta kesti liian pitkään. Jälkikäneen ajatellen olisi pitänyt tuunatata salamurhaajaa hiukan lennosta - laittaa vahinko kaksinkertaiseksi - muuta tuskin olisi tarvittu. Nyt jouduin kuitenkin elämään tuon kanssa ja puolipakolla johdatin peliä nopeasti eteenpäin ja ... (pikakelaus/-pelaus) ... ensimmäinen taistelu käytiin luostarilla.
Tämä taistelu oli vähän erilainen kuin olin kuvitellut sen olevan, mutta seurueen ja heidän kanssa liittoutuneiden lohikäärmesyntyisten suunnitelma oli yksinkertaisuudessaan hyvä ja hyökkäys oli onnistunut. Ilian Lian (Drow-lady, nähty aiemmin yhdessä välinäytöksessä ja lyhyesti Vignetessä) vetäytyi syvemmälle luostarin vuorensisäisiin osiin. Hänen kykynsä eivät tulleet juuri esille (syy miksi taistelu oli erilainen kuin olin kuvitellut), enkä kokenut järkeväksi pitkittää taistelua jossa seurue ja lohikäärmesyntyiset musersivat nopealla toiminnalla Tarkananin puollustuksen.
Kokonaisuus, tämä nimenomainen pelisessio, ei välttämättä ollut aivan huono muttei todella mitään parastakaan. Juonitavoitteet onneksi täyttyivät ja tästä on hyvä jatkaa seuraavaan sessioon.
Hyvä pelisessio alkaa jouhevasti, etenee intensiteetiltään kiihtyen, sitten ehkä sopivasti rauhottuen kunnes se taas kiihtyy uudelleen - saavuttaa aikanaan huipentumansa, jonka jälkeen se loppuu hallitusti kasaan vedettynä. Tämä ei ole mitenkään erityisen helppoa siksi, että vaikka session käytettävissä olevissa aika onkin etukäteen tiedossa, tapahtumien etenemistahti on hyvin vaikeasti ennakoitavissa. Liian voimakas ohjailu johtaa siihen, että pelaajat nimenomaan kokevat tulleensa voimakkaasti ohjailluksi. Väittäisin, että pelinjohtajan pitää lähteä vetämään pelin loppua vähintään puoltatoista tai kahta tuntia ennen kuin pelisessio loppuu, jotta hänellä on aikaa tehdä pelisessiolle hyvä loppu. Jos sessio kestää neljä tai viisi tuntia niin siinä ei ole aikaa hukattavaksi.
Viime pelisessiossa tein alkupuolella virheen jota en korjannut ajoissa. Meidän keskimäärin viidennellä tasolla ole seurue huomasi jonkun tarkkailevan heitä - joten he toimivat saman tien ja lähtivät tutkimaan mistä on kysymys. Kysymys oli tason yhdeksän Tarkanan assassinista (Elite Skirmisher) joka toimi vakoojana.
Alunperäinen ajatukseni oli antaa pelaajille vihje siitä, että läheiseen vuoristoon entiseen luostariin asettuneet voimat tarkkailivat pelaajia ja olivat tietoisia siitä että seurue olivat läsnä. Ja että nämä voimat saisivat tietoonsa, että seurue etsi kadonnutta Lyrandarin elementaali-ilmalaivaa sekä Olentoa joka olisi todennäköisesti siellä minne Lyrandarin alus oli sen vienyt.
Ihan hyvä vaihtoehto olisi ollut, että vakooja katosi väkijoukkoon eikä häntä löytynyt. Sen sijaan peluutin tähän kohtaan Skill Challengen, jossa pelaajat saivat hahmon kiinni ja piiritettyä. Alkoi taistelu, ja tajusin että Tarnanan Assassin Elite Skirmisher Level 9 ei tulisi ikinä voittamaan. Pako oli ainoa vaihtoehto, mutta seurue oli liian hyvä eikä sekään onnistunut. Hahmot uivat ja ratsastivat ja tekivät ties mitä. Harkitsin salamurhaajalle apuvoimia, mutta päädyin nopeaan taisteluun kuolemaan saakka, koska apuvoimat olisivat olleet minulle vaikea loogisesti perustella ja olisivat vain viivyttäneet vääjäämätöntä.
Se mikä oli vikana tässä kaikessa oli se, että tähän liian kovan tason vastustajaan oli vaikea osua mutta se ei ollut solo, joten se ei yksin ollut riittävän haastava neljälle hahmolle. Koko homma oli siis melko haasteeton, mutta kesti liian pitkään. Jälkikäneen ajatellen olisi pitänyt tuunatata salamurhaajaa hiukan lennosta - laittaa vahinko kaksinkertaiseksi - muuta tuskin olisi tarvittu. Nyt jouduin kuitenkin elämään tuon kanssa ja puolipakolla johdatin peliä nopeasti eteenpäin ja ... (pikakelaus/-pelaus) ... ensimmäinen taistelu käytiin luostarilla.
Tämä taistelu oli vähän erilainen kuin olin kuvitellut sen olevan, mutta seurueen ja heidän kanssa liittoutuneiden lohikäärmesyntyisten suunnitelma oli yksinkertaisuudessaan hyvä ja hyökkäys oli onnistunut. Ilian Lian (Drow-lady, nähty aiemmin yhdessä välinäytöksessä ja lyhyesti Vignetessä) vetäytyi syvemmälle luostarin vuorensisäisiin osiin. Hänen kykynsä eivät tulleet juuri esille (syy miksi taistelu oli erilainen kuin olin kuvitellut), enkä kokenut järkeväksi pitkittää taistelua jossa seurue ja lohikäärmesyntyiset musersivat nopealla toiminnalla Tarkananin puollustuksen.
Kokonaisuus, tämä nimenomainen pelisessio, ei välttämättä ollut aivan huono muttei todella mitään parastakaan. Juonitavoitteet onneksi täyttyivät ja tästä on hyvä jatkaa seuraavaan sessioon.
perjantai 8. huhtikuuta 2011
Vuoristossa
Jokin painoi käsiä, ja jalkoja, rajoitti liikkumista, painoi eikä tuntunut hyvältä mutta oli hän nukkunut ennenkin epämukavasti eikä se haitannut. Loppujen lopuksi, se ei ollut se, mikä havahdutti Lendarin, hän alkoi kuulla ehkä kuunnella jotakin muminaa, ei vaan messuamista...
Tummat silmät rävähtivät auki, Lendar ei voinut liikuttaa raajojaan. Rimpuillen vihaisesti ja raivokkaasti mutta silti avuttomasti hän katsoi suoraan ylös, kivinen katto jota liekkien valon ja varjon leikki valaisi näytti olevan korkealla. Hän katsoi alas itseään, tai kohti jalkojaan, alastomana ja sidottuna petiin? Ei, ei petiin, jokin kovempi ja kylmempi... Sidottuna alttariin ja selällään. Epämääräisen varjomaiset hahmot liikkuivat ympärillä, liekkin loimotus ja kuumuus tuntui iholla, polttaen.
Yrittäen katsoa tarkemmin ympärilleen, rimpuillessaan, Lendar huomasi että valtaisa huone oli pimeä ja lieskojen loimotuksen ja naamioitujen hahmojen varjojen leikki huoneen seinillä ei valaissut tilannetta. Hänen omat kasvonsa oli maalattu ja lieskat nuolivat hänen kehoaan. Keho oli peitetty, valeltu jollakin tuoksuvalla aineella, parfymoidulla öljyllä. Voimakas vartalo nousi kaarelle ja lihakset jännittyivät kun Lendar riuhtoi kahleitaan vastaan, yrittäen taas vapautua. Lämpö ja myskinen tuoksu säteili, leijui hänen yllään. Hän rukoili, jotakin tuntematonta, jotakin outoa hänen itsensä ihmetellessä sanojen valuessa hänen suustaan, naamioitujen varjomaisten hahmojen lähestyessä kivipaasille sidottua naista, yksi pieni ja heiveröinen hämärässäkin selkeästi näkyvä ja oudosti liekkien valaisema hahmo astui muiden keskeltä kohti Lendaria, kaikkien muiden varjomaisten hahmojen väistäessä selkeästi sitä. Hahmo, nuori Zai ojensi kätensä kohti Lendaria ja puhui oudolla kielellä mutta rauhoittavaan sävyyn, saaden lopultakin Lendarin lopettamaan oman oudon rukoilunsa...
Lendar nousi ylös hikisenä ja huohottaen, rintakehä nousten ja laskien nopeaan tahtiin, katsoen ilma-aluksen hytin seinään ja käsissään olevaa punertavaa suurkirvestä, se oli ilmestynyt käsiin kuin tyhjästä.
Nämä lähipäivien tapahtumat olivat jo saaneet Lendarin unohtamaan temppelin, vierailut ja Zain mutta Zai näytti muistavan hänet. Vai oliko se sitä? Ehkä se oli vain unta, muisto menneestä johon hän oli Zain tuonut viimeisten tapahtumien jälkeen.
Lendar halusi muistaa ja hän halusi nähdä mutta oliko hän valmis? Zain mielestä ei, ei vielä.
Asettaen kirveen sängylle, vierelleen Lendar painoi päänsä takaisin tyynylle koettaen rauhoittua, kuunnellen ilma-alukssta kuuluvia ääniä, puisten rakenteiden natinaa ja askeleita kun joku käveli kannella. Hänellä olisi vielä pitkä ja kivien tie kuljettavanaan, mikä kartta oli hänen tatuointinsa ja miksi, mitä se tarkoitti, mitä se kuvasi, minne se ohjasi ja ketä se ohjasi.
Antaen katseensa harhailla ja lopulta lukittua hytin katossa olevaan pieneen oksanreikään, jonka hän oli edellisinä öinä löytynyt valvoessaan. Matka Sharnista tänne oli ollut sujuvaa, nyt ei ollut tullut epämiellyttäviä ongelmia. He olivat pysähtyneet kylässä, mikä se olikaan? No, oli mikä oli, ei sen väliä. Sinisen kuun majatalo oli jäänyt mieleen, ei juurikaan muut mutta he olivat saaneet tietoja lohikäärmesyntyisistä ja muista salaperäisistä hiippareista, lohikäärmemerkityistä, tarkannan talon edustajistosta ja matka oli taas jatkunut. Ilma-aluksella oli nopea ja tasaista matkustaa, kunhan oli hyvä sää.
Pimeässä Lendarin kasvoille nousi hymy, hänen muistellessaan myös harjoittelua Avvilin kanssa, heillä oli ollut hauskaa.
Seuraavaksi ilma-aluksen lohikäärmemerkattu kääpiökapteeni käänsi kokkan kohti kääpiökaupunkia, joka oli alueella se isoin paikka vaikkei pääkaupunki ollutkaan. . Kääpiökaupunki oli linnoitus, valtaisa sellainen. Kääpiökapteenin täytyi harjoitella laskeutumisia, ne ei näyttäneet olevan sen paraita puolia mutta onnistuneita kuitenkin. Kääpiöpaikassa oli muutamia mielenkiintoisia paikkoja, örkkein asuinalua ja perustuskivi, kivi kuten paikalliset sitä nimittivät. Kivi oli taverna jossa he olivat löylyttäneet paikallisia tavernatappelussa, heittohaasteessa ja pukkitappelussa. Lendar nousi istualleen ja otti ja jois kauhallisen vettä sängyn vierellä olevasta kulhosta. He olivat lähdössä seuraavana päivänä etsimään vastauksia vuoren rinteellä olevasta luostarista, se olisikin kunnon haaste mutta ehkä he saisivat niitä lohikäärmesyntyisiä avuksi. Laskeutuen jälleen makuulleen ja antaen ajatustensa harhailla hän lopulta nukahti, heräten aluksella tapahtuviin aamuaskareisiin.
Ps. tällä pelikerralla itsessään tapahtui ilma-aluksella liikkumisen lisäksi, kahdessa "kylässä" käyntiä siis ja yllättävänkin pitkä ja verinen taistelu yhtä lohikäärmemerkittyä (tarkanan talon edustajaa vastaan, joka oli toisaalta haasteellinen mutta toisaalta kuitenkin epämääräinen ja eikä niin haastava) ja lohikäärmesyntyisten löytäminen, saaminen mukaan ja rynnäkkö luostarin pihalle ja muureille. Sisäpiha, muurit ja tornit valloitettuina joukkiomme on valmiina ryntäämään sisään syvemmälle luostariin...
Tummat silmät rävähtivät auki, Lendar ei voinut liikuttaa raajojaan. Rimpuillen vihaisesti ja raivokkaasti mutta silti avuttomasti hän katsoi suoraan ylös, kivinen katto jota liekkien valon ja varjon leikki valaisi näytti olevan korkealla. Hän katsoi alas itseään, tai kohti jalkojaan, alastomana ja sidottuna petiin? Ei, ei petiin, jokin kovempi ja kylmempi... Sidottuna alttariin ja selällään. Epämääräisen varjomaiset hahmot liikkuivat ympärillä, liekkin loimotus ja kuumuus tuntui iholla, polttaen.
Yrittäen katsoa tarkemmin ympärilleen, rimpuillessaan, Lendar huomasi että valtaisa huone oli pimeä ja lieskojen loimotuksen ja naamioitujen hahmojen varjojen leikki huoneen seinillä ei valaissut tilannetta. Hänen omat kasvonsa oli maalattu ja lieskat nuolivat hänen kehoaan. Keho oli peitetty, valeltu jollakin tuoksuvalla aineella, parfymoidulla öljyllä. Voimakas vartalo nousi kaarelle ja lihakset jännittyivät kun Lendar riuhtoi kahleitaan vastaan, yrittäen taas vapautua. Lämpö ja myskinen tuoksu säteili, leijui hänen yllään. Hän rukoili, jotakin tuntematonta, jotakin outoa hänen itsensä ihmetellessä sanojen valuessa hänen suustaan, naamioitujen varjomaisten hahmojen lähestyessä kivipaasille sidottua naista, yksi pieni ja heiveröinen hämärässäkin selkeästi näkyvä ja oudosti liekkien valaisema hahmo astui muiden keskeltä kohti Lendaria, kaikkien muiden varjomaisten hahmojen väistäessä selkeästi sitä. Hahmo, nuori Zai ojensi kätensä kohti Lendaria ja puhui oudolla kielellä mutta rauhoittavaan sävyyn, saaden lopultakin Lendarin lopettamaan oman oudon rukoilunsa...
Lendar nousi ylös hikisenä ja huohottaen, rintakehä nousten ja laskien nopeaan tahtiin, katsoen ilma-aluksen hytin seinään ja käsissään olevaa punertavaa suurkirvestä, se oli ilmestynyt käsiin kuin tyhjästä.
Nämä lähipäivien tapahtumat olivat jo saaneet Lendarin unohtamaan temppelin, vierailut ja Zain mutta Zai näytti muistavan hänet. Vai oliko se sitä? Ehkä se oli vain unta, muisto menneestä johon hän oli Zain tuonut viimeisten tapahtumien jälkeen.
Lendar halusi muistaa ja hän halusi nähdä mutta oliko hän valmis? Zain mielestä ei, ei vielä.
Asettaen kirveen sängylle, vierelleen Lendar painoi päänsä takaisin tyynylle koettaen rauhoittua, kuunnellen ilma-alukssta kuuluvia ääniä, puisten rakenteiden natinaa ja askeleita kun joku käveli kannella. Hänellä olisi vielä pitkä ja kivien tie kuljettavanaan, mikä kartta oli hänen tatuointinsa ja miksi, mitä se tarkoitti, mitä se kuvasi, minne se ohjasi ja ketä se ohjasi.
Antaen katseensa harhailla ja lopulta lukittua hytin katossa olevaan pieneen oksanreikään, jonka hän oli edellisinä öinä löytynyt valvoessaan. Matka Sharnista tänne oli ollut sujuvaa, nyt ei ollut tullut epämiellyttäviä ongelmia. He olivat pysähtyneet kylässä, mikä se olikaan? No, oli mikä oli, ei sen väliä. Sinisen kuun majatalo oli jäänyt mieleen, ei juurikaan muut mutta he olivat saaneet tietoja lohikäärmesyntyisistä ja muista salaperäisistä hiippareista, lohikäärmemerkityistä, tarkannan talon edustajistosta ja matka oli taas jatkunut. Ilma-aluksella oli nopea ja tasaista matkustaa, kunhan oli hyvä sää.
Pimeässä Lendarin kasvoille nousi hymy, hänen muistellessaan myös harjoittelua Avvilin kanssa, heillä oli ollut hauskaa.
Seuraavaksi ilma-aluksen lohikäärmemerkattu kääpiökapteeni käänsi kokkan kohti kääpiökaupunkia, joka oli alueella se isoin paikka vaikkei pääkaupunki ollutkaan. . Kääpiökaupunki oli linnoitus, valtaisa sellainen. Kääpiökapteenin täytyi harjoitella laskeutumisia, ne ei näyttäneet olevan sen paraita puolia mutta onnistuneita kuitenkin. Kääpiöpaikassa oli muutamia mielenkiintoisia paikkoja, örkkein asuinalua ja perustuskivi, kivi kuten paikalliset sitä nimittivät. Kivi oli taverna jossa he olivat löylyttäneet paikallisia tavernatappelussa, heittohaasteessa ja pukkitappelussa. Lendar nousi istualleen ja otti ja jois kauhallisen vettä sängyn vierellä olevasta kulhosta. He olivat lähdössä seuraavana päivänä etsimään vastauksia vuoren rinteellä olevasta luostarista, se olisikin kunnon haaste mutta ehkä he saisivat niitä lohikäärmesyntyisiä avuksi. Laskeutuen jälleen makuulleen ja antaen ajatustensa harhailla hän lopulta nukahti, heräten aluksella tapahtuviin aamuaskareisiin.
Ps. tällä pelikerralla itsessään tapahtui ilma-aluksella liikkumisen lisäksi, kahdessa "kylässä" käyntiä siis ja yllättävänkin pitkä ja verinen taistelu yhtä lohikäärmemerkittyä (tarkanan talon edustajaa vastaan, joka oli toisaalta haasteellinen mutta toisaalta kuitenkin epämääräinen ja eikä niin haastava) ja lohikäärmesyntyisten löytäminen, saaminen mukaan ja rynnäkkö luostarin pihalle ja muureille. Sisäpiha, muurit ja tornit valloitettuina joukkiomme on valmiina ryntäämään sisään syvemmälle luostariin...
maanantai 4. huhtikuuta 2011
Painajainen
"Seison alasti, vain himmeästi loistavat sotakirveet molemmissa käsissäni, kukkulan päällä. Ympärilläni leviää suomaisema. Olen ollut täällä joskus. Minulla ei ole kylmä, vaikka on pilvistä ja taivaalta tihkuttaa vettä hienona sumuna.
Katselen ympärilleni, takanani noin kilometrin päässä on kaupunki. Tarkemmin katsottuani tunnistan sen: Zarash'ak. Muistan käyneeni siellä joskus Alejonin kanssa, muistaakseni kyse oli jostain druidien kokouksesta ja lähellä sijaitsevasta sinetistä. En muista tarkemmin, olin tuolloin nuori ja mieleni vaelteli keskittyen lähinnä paikallisiin örkkityttäriin ja olueen. Nyt kun tarkemmin keskityn kuulen Glum-joen hitaan juoksun.
Samalla kuulen äänen:
"Olet eksynyt polultasi, puoli-ihminen, puoli-örkki."
Pyörähdän ympäri ja katselen hätääntyneenä ympärilleni, kunnes tajuan, että tuo ääni tulee sisältäni. Tuo ääni, ihmeellisen pehmeä, lempeä, mutta kuitenkin pelottavan voimakas. Vaistoan, että jos tuo ääni puhuisi yhtään lujempaa, minun pääni räjähtäisi.
"Maailma on täynnä poikkeamia, harhaolentoja. Ne eivät kuulu tälle tasolle, niiden ei kuulu olla olemassa."
Minä ymmärrän mistä ääni puhuu. Minun tehtäväni on metsästää nuo olennot sukupuuttoon tältä tasolta, ja estää heidän pääsy tälle tasolle. Huudan äänelle:"Mutta olenhan minä poistanut muutaman beholderin, ja olen myös vapauttanut muutaman epäkuolleen, vaikka ne eivät tuohon joukkoon kuulukaan!".
Ääni huokaisee hiljaa. Huomaan kuinka toinen kirveistäni herää eloon, se alkaa väristä kädessäni, niinkuin aina, kun se tuntee Xoriatin olentoja olevan lähellä. Näen, kuinka suosta kukkulan juurella nousee erilaisia daelkyrejä. Yksi kerrallaan ne hyökkäävät kimppuuni, yksi kerrallaan ne kaatuvat kuolleena maahan.
"Näitä sinun tulee tuhota."
Samalla hetkellä toinen kirveistäni herää eloon. Se alkaa nykiä itseään levottomasti kohti suota. Se ei halua odottaa. Suosta nousee erilaisia demoneita. Yksi kerrallaan nekin hyökkäävät, yksi kerrallaan nekin kaatuvat kuolleina maahan.
"Ja näitä sinun tulee tuhota."
Katson maassa makaavia ruumiita. Katson käsissäni olevia kirveitä ja tajuan, etten tunnista niitä. Katson kehoani, vuotavia haavojani, arpiani. Haavani ovat niin pahat, että minun pitäisi olla kuollut. Kehossani on arpia, joita minulla ei pitäisi olla. Tunnen hiuksissani voimakkaiden siivenlyöntien aiheuttamat puuskittaiset ilmavirrat. Katson ylös ja näen mustan lohikäärmeen kohoavan pilviin.
"Kyllä Vvaraak, näitä minä lupaan tuhota.", kuiskaan hiljaa.
Ja pimeys laskeutuu päälleni."
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Organisaatiot-sivu lisätty
Lisäsin organisaatiot-sivun jotta tämän sivuston käyttäjät voivat tarkistaa paitsi henkilöitä - myös organisaatioita jotka liittyvät tähän tarinaan.
Miekkojen Kehä, Osa III
Alina d’Deneith katseli kadulle kerääntynyttä sotataottujen joukkoa. Ne kuuntelivat ääneti ja liikkumatta yhtä hohtavaa sotataottua. Tällä sotataotulla ei ollut ghulgraa, mutta Alina tiesi sen nimen. Se oli Rautasilmä, hänen talonsa palveluksesta karannut sotataottu. Lisäksi tämä sotataottu oli selkeästi ollut osallinen Anes-61:n* tuhoon. Alinalla oli paljon kysyttävää tältä yksiköltä. Mutta paikalla oli paljon sotataottuja ja osa kuuntelemaan kerääntyneestä joukosta kantoi Miekkojen Herran tunnuksia. Olisi parempi odottaa lisävoimia ennen pidätystä. Onneksi ”Vahvuus”, Deneithin talon ylpeys, seisoi hänen agenttinaan sotataottujen joukossa. Alina näki hänet selkeästi väkijoukosta, sillä ”Vahvuus” oli reippaan jalan verran perustaottuja korkeampi. ”Melkein Titaani” oli sen lempinimi. Jos taistelu syntyisi, Deneithin talo ei jäisi kakkoseksi.
~~~~~~~~~~~~~~~
”Vahvuus” kuunteli lumottuna tätä outoa nimetöntä taottua. Vahvuus oli nähnyt hänet aiemminkin, eilen, juttelemassa muiden sotataottujen kanssa. Se eilinen nimetön vaikutti hieman epävarmalta ja kyseli omituisia. Mutta tämä nyrkkiä puiva tulinen puhuja hänen edessään oli jotain aivan muuta. Tämä nimetön puhui valosta, rauhasta, kauneudesta ja aseiden hylkäämisestä. Hän oli tottunut vain tottelemaan käskyjä mutta tämä nimetön lupasi niin paljon, ja ei halunnut mitään vastineeksi. Vahvuus huomasi että hän oli ajatuksissaan alkanut hivelemään viittansa koristeltua solkea. Se oli täyttä kultaa ja siihen oli kirjailtu Deneithin talon vaakuna hopealla. Varsin arvokas, tai niin hänen oli ainakin annettu ymmärtää.
Sitten Vahvuus huomasi kuinka eturivillä seisovat kolme sotataottua alkoivat selkeästi valmistautua taisteluun. Vahvuus tiesi ne. Metallipeto, Kirves ja Rautakynsi oli niiden nimet. Miekkojen Herran fanaatikkoja, ja kokeneita sellaisia, gladiaattoriareenan veteraaneja. Tuo nimetön oli pelkkä tiedustelumalli ja tuskin pärjäisi näille edes kuutta sekuntia. Alina oli käskenyt hänen olla puuttumatta ilman erillistä käskyä, mutta..
Vahvuus puristi kätensä tiukasti viittansa soljen ympäri ja repi. Hieno Deneithin talon hänelle myöntämä viitta putosi mutaiseen maahan. Sitten hän nosti kätensä ilmaan ja puristi sen nyrkkiin kaikella mahdillaan. Hän aukaisi kätensä ja päästi kasan kultasirpaleita tippumaan maahaan samalla hän puski tietään väkijoukon läpi tehdäkseen jotain käskyjen vastaista.
~~~~~~~~~~~~~~~
Rautakynsi näki kahden veljensä alkavan kyllästyä heidän kohteensa tyhjänpäiväisiin puheisiin. Kirves ja Peto ottivat aseensa esiin ja alkoivat marssia kohti nimetöntä. Rautakynsi meni manaten heidän peräänsä, heidän oli tarkoitus odottaa kunnes puhe oli ohi! Nyt teolle jäisi turhan monta silminnäkijää. He eivät näköjään pitäneet nimettömän puheita Miekkojen Herrasta ollenkaan sopivina. Kirves pysähtyi ja huusi nimettömälle ”Heikko! Kauniit puheet ei pelasta sinua todellissudelta!”.
”Tämä on se mikä saa aina viimeisen sanan!” Rautakynsi kaikui perään ja heilutti kahdenkädenmiekkaansa. Nimetön katsoi heihin ja alkoi yllättäen loistaa hyvin kirkkaasti. Nimetön katsoi häneen ja se katse.. se katse oli kuin aurinko, polttava ja kaiken täyttävä. Nimetön puhui ja se puhe ei ollut sama mitä se oli aiemmin käyttänyt, nyt tuntui siltä kuin jokin muu puhuisi tuon nimettömän taotun läpi. Nimetön osoitti häntä hohtavalla kädellä ja Se sanoi:
”Sinä! Sinulla on toivoa! Olen nähnyt sinut. Ottelujesi jälkeen menet aina bardien talon ulkopuolelle kuuntelemaan salaa heidän soittoaan. Valo paljastaa kaiken! Ymmärrä että Miekkojen Herra takoo valtakuntaa johon ei mahdu mokomia ”heikkouksia”: ei viuluja, ei huiluja, ei mitään kauneutta. Vain kuolemaa ja tuhoa. Näe valo! Tunne oikea tarkoituksesi!”
Rautakynsi pysähtyi hämmentyneenä. Miten yhdeksän helvetin nimeen tuo pystyi tietämään? Hän oli aina ollut niin tarkka siitä ettei muut taotut nähneet häntä kuuntelemassa. Yhtäkkiä Rautakynsi havahtui aatoksistaan ja huomasi Deneithin talon sotilaiden hyökkäävän kohti joka suunnalta, hänen täytyisi löytää veljensä..
~~~~~~~~~~~~~~~
Alina näki kuinka Vahvuus murskasi talonsa vaakunan ja rikkoi hänen käskyjään. Alina kuuli kuinka tuo Rautasilmä alkoi puhua Titaanin äänellä. Alina tunsi kuinka tilanne ryöstäytyi hänen hallinnastaan. Hän käski sotilaansa pidättämään Nimettömän. Lisäjoukot olivat tulleet.
~~~~~~~~~~~~~~~
Rautasilmä havahtui pyhästä transsista kun kahdenkädenmiekan lyönti iski hänen selkänsä halki. Hän lensi pois korokkeelta ja kaatui raskaasti mutaan. Hän nousi vaivalloisesti polvilleen ja näki hyökkääjänsä, Rautakynnen, valmistautuvan uuteen iskuun, Rautasilmällä ei ollut enää voimia. Vanhat ja uudet haavat lauloivat kuorossa tuskan laulua ja hän oli polttanut kaiken Valon mahdin tuohon puheeseen. Mutta kuolema sai tulla. Hän oli tuntenut kuinka monet kuuntelijat olivat heränneet ja nähneet valon. He veisivät hänen sanomansa eteenpäin. Hänen tehtävänsä oli täytetty.
Mutta lopettavaa iskua ei tullut. Sen sijaan hänen edessään nyt seisoi massiivinen sotataottu ja Korpinkynsi oli maissa. Hänen pelastajansa ghulgrassa luki ”Vahvuus”. Vahvuus nosti hänet seisomaan ja antoi hänelle jonkin kiven. Rautasilmä katsoi kiveä ja tunnisti sen, siihen oli asetettu lentämiseen liittyviä loitsuja. Vahvuus puhui: ”He antoivat minulle sen siltä varalta että jos olisit yrittänyt paeta ilmateitse. Pakene!”
Rautasilmä katosi ympärillä vellovaa taistelua. Deneithin talon sotilaiden paikalletulo oli aiheuttanut täydellisen kaaoksen. Sotilaat eivät osanneet erottaa Miekan palvelijoita tavallisista taotuista. ”Mutta.. he tappavat veljiäni! En voi vaiin..”
Rautasilmän protesti jäi lyhyeksi kun Vahvuus otti hänestä otteen ja viskoi hänet kadun laidan yli, Sharnin ilmatilaan. Vahvuuden hänelle antama kivi alkoi hohtaa ja antoi sen taikuus antoi Rautasilmän ohjautua lempeästi pari kerrosta alemmalle kadulle. Rautasilmä manasi itseään nilkuttaessaan pakoon Sharnin syrjäkudille. Hänen olisi ensin pitänyt hoitaa tilanne Deneithin talon kanssa selväksi. Nyt monet taotut olivat luultavasti jo kuolleet hänen virheensä takia. Rautasilmä löysi sopivan nurkan levätä ja alkoi pohtia menneisyyttään. Se otus.. sekin pitäisi hoitaa. Menneisyyden virheillä on näköjään tapana iskeä takaisin myöhemmin. Hän ei saisi tehdä samaa virhettä uudestaan.
Rautasilmä havahtui ajatuksistaan. Jokin oli pielessä.
Rautasilmä näki iskun tulevan, mutta aivan liian myöhään. Hän tunsi kuinka jokin raskas osui vasten hänen päätään ja oli etäisesti tietoinen kuinka hän tömähti raskaasti maahaan. Hän kuuli kuinka jokin puhui ”Sinä et sitten tiedä että milloin lopettaa?”. Kaikki valo hävisi kujalta, ja ensimmäistä kertaa lyhyen elämänsä aikana, Rautasilmä näki vain pimeyttä..
*Se sotataottu siellä lastauslauturilla vuonna nakki ja venäjä kun otus kuljetettiin pois Sharnista.
~~~~~~~~~~~~~~~
”Vahvuus” kuunteli lumottuna tätä outoa nimetöntä taottua. Vahvuus oli nähnyt hänet aiemminkin, eilen, juttelemassa muiden sotataottujen kanssa. Se eilinen nimetön vaikutti hieman epävarmalta ja kyseli omituisia. Mutta tämä nyrkkiä puiva tulinen puhuja hänen edessään oli jotain aivan muuta. Tämä nimetön puhui valosta, rauhasta, kauneudesta ja aseiden hylkäämisestä. Hän oli tottunut vain tottelemaan käskyjä mutta tämä nimetön lupasi niin paljon, ja ei halunnut mitään vastineeksi. Vahvuus huomasi että hän oli ajatuksissaan alkanut hivelemään viittansa koristeltua solkea. Se oli täyttä kultaa ja siihen oli kirjailtu Deneithin talon vaakuna hopealla. Varsin arvokas, tai niin hänen oli ainakin annettu ymmärtää.
Sitten Vahvuus huomasi kuinka eturivillä seisovat kolme sotataottua alkoivat selkeästi valmistautua taisteluun. Vahvuus tiesi ne. Metallipeto, Kirves ja Rautakynsi oli niiden nimet. Miekkojen Herran fanaatikkoja, ja kokeneita sellaisia, gladiaattoriareenan veteraaneja. Tuo nimetön oli pelkkä tiedustelumalli ja tuskin pärjäisi näille edes kuutta sekuntia. Alina oli käskenyt hänen olla puuttumatta ilman erillistä käskyä, mutta..
Vahvuus puristi kätensä tiukasti viittansa soljen ympäri ja repi. Hieno Deneithin talon hänelle myöntämä viitta putosi mutaiseen maahan. Sitten hän nosti kätensä ilmaan ja puristi sen nyrkkiin kaikella mahdillaan. Hän aukaisi kätensä ja päästi kasan kultasirpaleita tippumaan maahaan samalla hän puski tietään väkijoukon läpi tehdäkseen jotain käskyjen vastaista.
~~~~~~~~~~~~~~~
Rautakynsi näki kahden veljensä alkavan kyllästyä heidän kohteensa tyhjänpäiväisiin puheisiin. Kirves ja Peto ottivat aseensa esiin ja alkoivat marssia kohti nimetöntä. Rautakynsi meni manaten heidän peräänsä, heidän oli tarkoitus odottaa kunnes puhe oli ohi! Nyt teolle jäisi turhan monta silminnäkijää. He eivät näköjään pitäneet nimettömän puheita Miekkojen Herrasta ollenkaan sopivina. Kirves pysähtyi ja huusi nimettömälle ”Heikko! Kauniit puheet ei pelasta sinua todellissudelta!”.
”Tämä on se mikä saa aina viimeisen sanan!” Rautakynsi kaikui perään ja heilutti kahdenkädenmiekkaansa. Nimetön katsoi heihin ja alkoi yllättäen loistaa hyvin kirkkaasti. Nimetön katsoi häneen ja se katse.. se katse oli kuin aurinko, polttava ja kaiken täyttävä. Nimetön puhui ja se puhe ei ollut sama mitä se oli aiemmin käyttänyt, nyt tuntui siltä kuin jokin muu puhuisi tuon nimettömän taotun läpi. Nimetön osoitti häntä hohtavalla kädellä ja Se sanoi:
”Sinä! Sinulla on toivoa! Olen nähnyt sinut. Ottelujesi jälkeen menet aina bardien talon ulkopuolelle kuuntelemaan salaa heidän soittoaan. Valo paljastaa kaiken! Ymmärrä että Miekkojen Herra takoo valtakuntaa johon ei mahdu mokomia ”heikkouksia”: ei viuluja, ei huiluja, ei mitään kauneutta. Vain kuolemaa ja tuhoa. Näe valo! Tunne oikea tarkoituksesi!”
Rautakynsi pysähtyi hämmentyneenä. Miten yhdeksän helvetin nimeen tuo pystyi tietämään? Hän oli aina ollut niin tarkka siitä ettei muut taotut nähneet häntä kuuntelemassa. Yhtäkkiä Rautakynsi havahtui aatoksistaan ja huomasi Deneithin talon sotilaiden hyökkäävän kohti joka suunnalta, hänen täytyisi löytää veljensä..
~~~~~~~~~~~~~~~
Alina näki kuinka Vahvuus murskasi talonsa vaakunan ja rikkoi hänen käskyjään. Alina kuuli kuinka tuo Rautasilmä alkoi puhua Titaanin äänellä. Alina tunsi kuinka tilanne ryöstäytyi hänen hallinnastaan. Hän käski sotilaansa pidättämään Nimettömän. Lisäjoukot olivat tulleet.
~~~~~~~~~~~~~~~
Rautasilmä havahtui pyhästä transsista kun kahdenkädenmiekan lyönti iski hänen selkänsä halki. Hän lensi pois korokkeelta ja kaatui raskaasti mutaan. Hän nousi vaivalloisesti polvilleen ja näki hyökkääjänsä, Rautakynnen, valmistautuvan uuteen iskuun, Rautasilmällä ei ollut enää voimia. Vanhat ja uudet haavat lauloivat kuorossa tuskan laulua ja hän oli polttanut kaiken Valon mahdin tuohon puheeseen. Mutta kuolema sai tulla. Hän oli tuntenut kuinka monet kuuntelijat olivat heränneet ja nähneet valon. He veisivät hänen sanomansa eteenpäin. Hänen tehtävänsä oli täytetty.
Mutta lopettavaa iskua ei tullut. Sen sijaan hänen edessään nyt seisoi massiivinen sotataottu ja Korpinkynsi oli maissa. Hänen pelastajansa ghulgrassa luki ”Vahvuus”. Vahvuus nosti hänet seisomaan ja antoi hänelle jonkin kiven. Rautasilmä katsoi kiveä ja tunnisti sen, siihen oli asetettu lentämiseen liittyviä loitsuja. Vahvuus puhui: ”He antoivat minulle sen siltä varalta että jos olisit yrittänyt paeta ilmateitse. Pakene!”
Rautasilmä katosi ympärillä vellovaa taistelua. Deneithin talon sotilaiden paikalletulo oli aiheuttanut täydellisen kaaoksen. Sotilaat eivät osanneet erottaa Miekan palvelijoita tavallisista taotuista. ”Mutta.. he tappavat veljiäni! En voi vaiin..”
Rautasilmän protesti jäi lyhyeksi kun Vahvuus otti hänestä otteen ja viskoi hänet kadun laidan yli, Sharnin ilmatilaan. Vahvuuden hänelle antama kivi alkoi hohtaa ja antoi sen taikuus antoi Rautasilmän ohjautua lempeästi pari kerrosta alemmalle kadulle. Rautasilmä manasi itseään nilkuttaessaan pakoon Sharnin syrjäkudille. Hänen olisi ensin pitänyt hoitaa tilanne Deneithin talon kanssa selväksi. Nyt monet taotut olivat luultavasti jo kuolleet hänen virheensä takia. Rautasilmä löysi sopivan nurkan levätä ja alkoi pohtia menneisyyttään. Se otus.. sekin pitäisi hoitaa. Menneisyyden virheillä on näköjään tapana iskeä takaisin myöhemmin. Hän ei saisi tehdä samaa virhettä uudestaan.
Rautasilmä havahtui ajatuksistaan. Jokin oli pielessä.
Rautasilmä näki iskun tulevan, mutta aivan liian myöhään. Hän tunsi kuinka jokin raskas osui vasten hänen päätään ja oli etäisesti tietoinen kuinka hän tömähti raskaasti maahaan. Hän kuuli kuinka jokin puhui ”Sinä et sitten tiedä että milloin lopettaa?”. Kaikki valo hävisi kujalta, ja ensimmäistä kertaa lyhyen elämänsä aikana, Rautasilmä näki vain pimeyttä..
*Se sotataottu siellä lastauslauturilla vuonna nakki ja venäjä kun otus kuljetettiin pois Sharnista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)