Hän takoi. Hän takoi, koska hän ei halunnut ajatella. Hän takoi, koska hän ei halunnut levätä. Hän takoi koska se oli ainoa asia minkä hän hallitsi. Metallin kalke metallia vasten oli rauhoittava ja ennen kaikkea, äänekäs. Mutta miekka oli jo saanut muotonsa, se oli täydellinen tarkoitustansa varten. Hän ei enää voinut takoa vaan laski vasaran vastentahtoisesti alas. Aivan kuten aina, heidän äänensä kuului jälleen. Hän oli helvetissä, hän oli varma siitä. Mutta hänen riivaajansa olivat hänen päässään. Heidän tuhannet yhtäaikaiset kuiskaukset alkoivat kuulua koko ajan kovemmin vasaran kalkkeen viimeisienkin kaikujen kaikotessa..
"tapanetuhoanemurskaanelävistänemurhaane.."
Hän upotti kuumuudesta hohtavan miekan veteen ja yritti kajota ajatuksiinsa, yrittäen pitää sielunsa kasassa vihaisten äänten legioonaa vastaan. Mutta hän oli ollut täällä niin kauan ja ne olivat vieneet häneltä niin paljon. Hänen nimensä, hänen vaimonsa kasvot, hänen lapsuutensa, ne olivat vieneet häneltä kaikki nämä. Mutta hän edelleen muisti kuinka hän seisoi muurilla ja katseli hilpari kädessään vihollisen leiritulia yön etäisyydessä. Niin.. hänet värvättiin. Oli sota. Hän muisti kuinka hän kaatui alas muurilta. Miksi hän oli täällä? Hän ei ollut ikinä tappanut ketään, hän oli ollut seitsemälle uskollinen. Miksi he heittivät hänet tähän helvettiin? Niiden kanssa?
"nyljenelyönevuodatanejauhaneviilläne.."
Muta terä oli kylmennyt ja uusi miekka oli melkein valmis. Hän saisi aloittaa uuden aseen, saisi mahdollisuuden vaimentaa ne. Mutta hän tunsi kuinka mestari oli tullut paikalle. Oliko jo mennyt niin paljon aikaa? Mestari katosi häneen hymyillen, selvästi ylpeänä ja sanoi jälleen kerran sen kauhean käskyn; "Lepää". Hänen raajoihin koski pitkästä työstä, mutta hän ei halunnut levätä. Mutta hän ei voinut olla tottelematta mestaria.
Hän vajosi lattialle ja asetti päänsä alasinta vasten. Hän asetti kätensä "korvilleen" mutta turhaan. Ne tiesivät että hän oli avuton. Ahjon äänet kaikkosivat hänen ympäriltään ja hänellä ei ollut mitään, ei mitään mihinkä keskittyä, ei mitään millä siirtää tietoisuutensa pois niiden ulottuvilta. Hän sulki silmänsä ja koko maailmassa ei ollut muuta kuin hän ja ne. Ja niiden äänet, lukemattomien suiden loputon kuiskaus nousi hänen sielunsa korviin äärettömäksi huudoksi, vihan maailmankaikkeudeksi.
"TAPANEMURSKAANELÄVISTÄNETUHOANEREVINEKIDUTANESILVONE.."
maanantai 21. helmikuuta 2011
Lightning Rail ja Avvil
Ryhmämme, kai se on pakko jo tunnustaa: Olemme muotoutuneet ryhmäksi, sai taasen tehtävän Cannithin talolta. Haluaisin jo päästä eroon tuosta työnantajasta, mutta lupasivat "muhkean palkkion". Mitäköhän tuokin tarkoittaa... Palkkion on parempi olla muhkea, tai muuten niillä on jotakin muhkeaa päässään...
No, muut siirtyivät jollakin hokkuspokkustempulla suoraan paikan päälle, mutta minä en suostunut tuohon. Olen kuullut tarinoita, joissa siirrettävät löytävät itsensä keskeltä demonien pitoja yhtenä ruokalajina. Sain kuitenkin lipun jonkinlaiseen taikavaunuun, jota jotkin kivet ja sidottu elementaali liikuttaa? Mieluummin kivi, jonka voi hakata palasiksi, kuin maagi, joka vain ihmettelee mokaansa täysin eri maailmassa.
Menin siis Orionin asemalle, josta nousin metallisenharmaana hohtavaan vaunuun. Vaikka olin pukeutunut parhaimpiini, niin eivät meinanneet päästää sisälle. Osoittelivat jotain tavaravaunun näköistä ja selittelivät, että tämä on vain aatelisille ja muille varakkaille henkilöille. Vilautin Orionin tikettiä, eivät kyselleet toista kertaa. Hah!
Voi pirun pallit! Johan on puitteet. Vaunut oli sisustettu parhaimmilla tarpeilla. Lattiat puuta, tuolit pehmustettuja, ruokapöydät ja kaikki. Lisäksi jokaiselle oli oma makuusoppi. Baaritiski, jolta sai jotakin laimeaa viininlitkua ja muutamia väkevämpiä juomia. Ruoatkin olivat ilmaisia! (Tai lipun hintaan sisältyviä). Kävin suoraan istumaan erääseen ikkunapöytään ja tilasin ruokaa ja viiniä sekä hieman viinaa. Muilla matkustajilla ei tainnutkaan olla kovin nälkä, sillä yksi toisensa jälkeen he poistuivat muihin vaunuihin. Lopulta huomasin olevani melkein yksin ravintolavaunussa. Vain muutama juopunut aatelisnulikka istui kulmapöydässä.
Maisemat olivat hienoja ja aika vauhtia tämä vaunu menikin. Kuninkaan metsä vain vilahteli silmien ohi. Vietin aikaa ravintolavaunussa tilaten vähän väliä lisää ruokaa ja juomaa. Wroatissa kyytiin nousi terävänokkainen aatelinen. Minut nähtyään hän alkoi huutaa solvauksia ja vaati, että minut poistetaan vaunusta, tai ainakin siirretään asianmukaiseen vaunuun. Jatkoin syömistä ja juomista, mutta kun se idiootti tuli vielä kepillä tökkimään ja huutamaan, että ei matkusta eläinten kanssa, niin mottasin siltä tajun kankaalle ja toteutin hänen toiveensa olla matkustamatta eläinten kanssa. Poistin hänet vaakaheitolla vaunusta kahden palvelijan juostessa vapisten, kauhistunut ilme kasvoillaan hänen peräänsä. Vaunu sai lähteä liikkeelle ilman häntä.
Wroatin jälkeen maisemat alkoivat muuttua metsäisistä tasangoiksi. Muutaman tunnin syömisen ja juomisen jälkeen aloinkin olla jo väsynyt, joten käskin yhtä palvelijaa herättää minut hieman ennen Starilaskuria ja menin koisimaan koppiini.
Palvelija koputti hermostuneesti oveeni:"Herra, olemme kohta perillä.". Murahdin vastaukseksi ja puin päälleni. Päätä hieman jomotti huonot viinat. Menin ravintolavaunuun, jossa olikin jo enemmän väkeä. Kaikki varmaankin kadehtivat hienoa, uutta haarniskaani ja aseitani, sillä huomasin ihmisten vilkuilevan suuntaani ja supisevan hiljaa. Pyysin yhden herättävän snapsin ennen pysäkkiä. Olin matkustanut vasta hieman yli vuorokauden, ja olinkin jo perillä Starilaskurissa. Melkoista kyytiä, olihan matkaa kuitenkin noin 800 mailia.
Starilaskurissa hyppäsin sitten Orionin taikavaunuihin. Nekin ovat jonkinlaisia elementaalivetoisia. Noh, kyyti oli hieman keinuvaa, varsinkin kun kyseessä oli pääosin sotilastäydennys ja varustekuljetus Kennrunin linnakkeeseen. Menivät suorinta reittiä eivätkä tietä pitkin, mutta toisaalta olihan tämä aika tasaista tasankoa. Juttelin ajan kuluksi sotilaiden kanssa ja otin kunnon nokoset. 10 tunnin päästä olinkin jo perillä hyvin levänneenä.
Missäköhän muut ovat?
sunnuntai 20. helmikuuta 2011
Välinäytös: Valon temppelillä (osa 4)
Lendar syöksyi syvyyteen Zai vierellään. Vesi valui goljattinaisen silmistä ja hänen oli vaikea nähdä mitä kohti he olivat syöksymässä. Pimeys alla otti outoja muotoja. Nämä muodot olivat hohtavassa pimeydessä sykkiviä juonteita ja polkuja. Niissä oli jotain Lendarille hyvin tuttua. Kesti hetken ennen kuin hän ymmärsi.
"Tatuontini!" hän huusi ja katsoi kohti Zaita. Lendar viittasi kädellään syvyyteen ja pyörähti ilmavirtauksesta pari kieppiä ympäri ennen kuin onnistui taas hallitsemaan syöksynsä.
Heidän kommunikaationsa oli enemmän kuin sanoja ja Zai ymmärsi Lendarin tarkoittavan selässään olevaa tatuointia. Se oli ilmestynyt hänen selkäänsä muutamia vuosia sitten, ja sikäli kuin Lendar ymmärsi, sillä oli jotain tekemistä hänen unensa kanssa.
- Se näyttää minusta lohikäärmemerkiltä, Lendar sanoi sanattomasti.
- Ei. En usko että se on lohikäärmemerkki, Zai vastasi. - Se on jotain vanhempaa perua, jotain joka oli vuosituhansia ennen ensimmäisiä lohikäärmemerkkejä. Mutta se ei myöskään ole täysin erilainen kuin lohikäärmemerkit ovat. Siinä on voimaa, se on muuttuva - kuin elävä tatuointi.
Lendar katseli tatuoinnin kiemuroita, kun he syöksyivät yhä alemmas ja lähemmäs sitä. Kun sitä tarkasteli lähempää, siitä tuntui löytyvän yhä enemmän erilaisia polkuja ja haarautumia.
- Huomaatko tuon, Zai sanoi hänen mielessään, ja viittasi Lendarin tarkkaavaisuutta suuntautumaan yhteen juonteeseen. Se juonne tuntui sykkivän ja hohtavan kirkkaammin kuin muut. Kun Lendar keskittyi, hän yhtäkkiä näki sen kulkevan mutkitellen halki kaikkien muiden juonteiden.
"Se on kuin kartta!" Lendar henkäisi ääneen.
- Niin, mutta minne?
Sitten, täysin tyhjästä, jokin taistelijanaisen aisti huusi yhtäkkiä varoitusta, ja Lendar käännähti ympäri valtava violettia tulta leimuava kirves kädessään ja katsoi ylöspäin valmiina heilauttamaan massiivista asetta. Ylhäältä heidän päälleen syöksyi hirviö, jollaista Lendar ei ollut koskaan nähnyt, mutta jollaisesta oli kuullut. Se oli beholderi, syvyyksien pahimpia kauhuja, leijuva pallo jolla oli valtava silmä ja lonkeroita, joiden päässä oli pienempiä silmiä. Sillä oli suu joka oli täynnä pitkiä teräviä hampaita, ja sen suu avautui kun se syöksyi Lendariin päin nopeammin kuin hän ehti kirvestään liikauttaa.
- RIITTÄÄ! Zain huuto palautti heidän mediaatiohuoneeseen. Lendar oli yltä päältä hiessä. Hänen selkäänsä poltti siitä missä tatuointi oli. Hänen kirveensä, se minkä hän oli jättänyt viereiseen huoneeseen, oli hänen kädessään, mutta sen terä hohti nyt voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.
Foultaker (Byeshk Weapon)
Weapon: Orcish Greataxe
Enhancement: +2 attack rolls and damage rolls
Critical: +2d6 damage, +2d10 damage against aberrant creatures
"Tatuontini!" hän huusi ja katsoi kohti Zaita. Lendar viittasi kädellään syvyyteen ja pyörähti ilmavirtauksesta pari kieppiä ympäri ennen kuin onnistui taas hallitsemaan syöksynsä.
Heidän kommunikaationsa oli enemmän kuin sanoja ja Zai ymmärsi Lendarin tarkoittavan selässään olevaa tatuointia. Se oli ilmestynyt hänen selkäänsä muutamia vuosia sitten, ja sikäli kuin Lendar ymmärsi, sillä oli jotain tekemistä hänen unensa kanssa.
- Se näyttää minusta lohikäärmemerkiltä, Lendar sanoi sanattomasti.
- Ei. En usko että se on lohikäärmemerkki, Zai vastasi. - Se on jotain vanhempaa perua, jotain joka oli vuosituhansia ennen ensimmäisiä lohikäärmemerkkejä. Mutta se ei myöskään ole täysin erilainen kuin lohikäärmemerkit ovat. Siinä on voimaa, se on muuttuva - kuin elävä tatuointi.
Lendar katseli tatuoinnin kiemuroita, kun he syöksyivät yhä alemmas ja lähemmäs sitä. Kun sitä tarkasteli lähempää, siitä tuntui löytyvän yhä enemmän erilaisia polkuja ja haarautumia.
- Huomaatko tuon, Zai sanoi hänen mielessään, ja viittasi Lendarin tarkkaavaisuutta suuntautumaan yhteen juonteeseen. Se juonne tuntui sykkivän ja hohtavan kirkkaammin kuin muut. Kun Lendar keskittyi, hän yhtäkkiä näki sen kulkevan mutkitellen halki kaikkien muiden juonteiden.
"Se on kuin kartta!" Lendar henkäisi ääneen.
- Niin, mutta minne?
Sitten, täysin tyhjästä, jokin taistelijanaisen aisti huusi yhtäkkiä varoitusta, ja Lendar käännähti ympäri valtava violettia tulta leimuava kirves kädessään ja katsoi ylöspäin valmiina heilauttamaan massiivista asetta. Ylhäältä heidän päälleen syöksyi hirviö, jollaista Lendar ei ollut koskaan nähnyt, mutta jollaisesta oli kuullut. Se oli beholderi, syvyyksien pahimpia kauhuja, leijuva pallo jolla oli valtava silmä ja lonkeroita, joiden päässä oli pienempiä silmiä. Sillä oli suu joka oli täynnä pitkiä teräviä hampaita, ja sen suu avautui kun se syöksyi Lendariin päin nopeammin kuin hän ehti kirvestään liikauttaa.
- RIITTÄÄ! Zain huuto palautti heidän mediaatiohuoneeseen. Lendar oli yltä päältä hiessä. Hänen selkäänsä poltti siitä missä tatuointi oli. Hänen kirveensä, se minkä hän oli jättänyt viereiseen huoneeseen, oli hänen kädessään, mutta sen terä hohti nyt voimakkaammin kuin koskaan aiemmin.
Foultaker (Byeshk Weapon)
Level 8 Uncommon
The violet-hued metal that makes up this weapon is anathema to creatures alien to the natural cosmos.
Price: 3,400 gpWeapon: Orcish Greataxe
Enhancement: +2 attack rolls and damage rolls
Critical: +2d6 damage, +2d10 damage against aberrant creatures
Power (Daily): Free Action. Trigger: You hit with an attack using the weapon. Effect: A target of the attack is dazed until the end of your next turn. An aberrant creature is also restrained and cannot teleport until the end of your next turn.
Power (Daily): Free Action. Trigger: You are surprised. The weapon is within 10 squares. Effect: The weapon teleports to your hands and you are no longer surprised.
Power (Daily): Free Action. Trigger: You are surprised. The weapon is within 10 squares. Effect: The weapon teleports to your hands and you are no longer surprised.
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Välinäytös: Valon temppelillä (osa 3)
Lendar seisoi kelmeän harmaan kallionkielekkeen reunalla ja kurkisti alas. Syvyydellä ei ollut pohjaa, se oli musta kuin taivas hänen yläpuolellaan, mutta vailla tähtiä ja kuita.
"Kuin maailman reunalla", hän sanoi ääneen mietteissään.
"Aivan oikean", syvä naisääni vastasi hänen vierestään. Hän katsoi ja näki Zain, tai jonkun joka oli kuin Zai, mutta vanhempi ja eikä sokea.
"Kuka sinä olet?" Lendar kysyi.
"Minä olen Zai, sokea orpo Sarlonasta", tämä sanoi hymyillen.
"Mutta sinä et ole sokea!" Lendar protestoi.
"Olen Bahalin, Cyren prinsessa", nainen jatkoi.
Lendar katsoi naista epäuskoisasti. "Minä olen kotoisin Cyrestä, mutta en muista Bahalin nimistä prinsessaa!"
"Olen Fenah, Argonnessen barbaarien huora!" nainen huusi.
Lendar perääntyi. Naisen yhtäkkiä esille purskahtanut viha oli syvempi kuin syvyys heidän vierellään.
"Olin Xen'drikissä, kun titaanit rakennuttivat palatsejansa", nainen jatkoi taas tyynenä ja rauhallisena. Sitten hän hiljeni pitkäksi aikaa.
"Tämä on unta", Lendar viimein sanoi.
Nainen hymyili.
"Se ei tee siitä vähemmän todellista."
"Kuin maailman reunalla", hän sanoi ääneen mietteissään.
"Aivan oikean", syvä naisääni vastasi hänen vierestään. Hän katsoi ja näki Zain, tai jonkun joka oli kuin Zai, mutta vanhempi ja eikä sokea.
"Kuka sinä olet?" Lendar kysyi.
"Minä olen Zai, sokea orpo Sarlonasta", tämä sanoi hymyillen.
"Mutta sinä et ole sokea!" Lendar protestoi.
"Olen Bahalin, Cyren prinsessa", nainen jatkoi.
Lendar katsoi naista epäuskoisasti. "Minä olen kotoisin Cyrestä, mutta en muista Bahalin nimistä prinsessaa!"
"Olen Fenah, Argonnessen barbaarien huora!" nainen huusi.
Lendar perääntyi. Naisen yhtäkkiä esille purskahtanut viha oli syvempi kuin syvyys heidän vierellään.
"Olin Xen'drikissä, kun titaanit rakennuttivat palatsejansa", nainen jatkoi taas tyynenä ja rauhallisena. Sitten hän hiljeni pitkäksi aikaa.
"Tämä on unta", Lendar viimein sanoi.
Nainen hymyili.
"Se ei tee siitä vähemmän todellista."
tiistai 15. helmikuuta 2011
Välinäytös: Unolmo, Morgraiven yliopisto, sotataottu
Morgraiven yliopisto (Ennen Kenrunnin kaupungissa tapahtunutta.)
Morgraiven yliopisto lukusali Sharnissa, täältä pitäisi löytyä tietoa ja kirjoja, myös sellaisiakin teoksia joita ei mistään muualta löydy. Kirjoja hyllyriveittäin, koristeellisia tai ei, isoja ja pieniä, vanhoja ja uudempiakin ja silti, kun Unolmo etsi tietoa aikaisemmin ja istui nyt turhautuneena pöydän ääressä lukemassa, etsimässä tietoa ja eritoten yritäen rauhoittua.
Pöydällä oli muutama vanha teos ja kulunut kirja, kaikki avattuja. Paljastaen kirjojen sisältämän epämääräisyyden, tiedon vähyyden, tiedon vähyyden jonka Throneholdin sopimus on aiheuttanut.
Throneholdin Sopimus, joka allekirjoitettiin entisen Galifaran pääkaupungissa Throneholdissa vuonna 996, neljän jäljelle jääneen 'Viiden kansakunnan jäsenen' välillä ja joka päätti viimeisen sodan.
Yksi sopimuksen kiistellyimmistä ja ehkä myös tärkeimmistä päätöksistä oli sopimus sotataottujen vapauttaminenen ja luomisen ahjojen kieltäminen.
Siinä lepäsi ne vähäiset tiedot, kirjoissa hänen edessään, ne tiedot mitä hän oli löytänyt ja kerännyt, outoa sillä löydety tiedot eivät juurikaan paljastaneet yhtään mitään. Ei mitään? Se kertoi itsessään jo paljon. Tieto mitä löytyi ei ollut sen ihmeempää tietoa mitä Unolmo ei jo olisi tiennyt saati sitten saanut aikaisemmin omien Cannithin talon opettajien toimesta.
Cannithin suku oli erikoistunut luomiseen ja Cannithin suku oli ainoa jolta löytyi tietoa ja taitoa rakentaa sotataottuja ja muita lukemattomia ihmeitä joihin nykypäivänä saattoi törmätä, ihan jokapäiväisessäkin elämässä.
Olihan se tietysti hienoa ja mieltä ylistävää, kyllä hän kaiken sen jo tiesi eikä se tuonut mitään uutta hänelle tämän taivaan alla...
Mutta ei mitään ahjoista, niiden toimintaperiaatteista tai rakenteista. Ei siis mitään uutta tai tuoretta, ei mitään! Ei mitään sijainneista, ei mainintaa paikoista, ei mitään!
Nostaen ärtyneenä väsyneen katseensa lukemansa, oikeastaan selailemansa kirjan aukeamalta Unolmo huomasi yllättyneenä jonkin kääröön pakatun ohuen ja littanan, kovan esineen olevan edessään pöydällä avattujen kirjojen päällä. Käärön päälle oli kirjoitettu Unolmo eikä muuta. Miten se oli siihen tullut, mistä se oli ilmestynyt ja varsinkin kuka sen oli tuonut? Nopeasti vilkaisten ympärilleen Unolmo ei nähnyt ketään, tai ovella seisovan vahdin ja pöytänsä ääressä istuvan kirjastonhoitajan lisäksi ei ollut ketään.
Varovaisesti Unolmo avasi käärön. Sisältä paljastui ohut kovakantinen teos, Cannithin suvun symboli kannessaan. Vapisevin käsin Unolmo avasi teoksen ja aloitti lukemisen...
Käytetyt kirjoitusmerkit olivat outoja, vanhahtavia ja siten hiukan epämääräisiä mutta kyllä niistä jotenkin sai jotakin selvyyttä...
Pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan, Unolmo antoi epäilevän katseensa jälleen kiertää salia, tyhjää salia kuten se edelleenkin vaikutti olevan ajatukset joita oli pyörinyt sen jälkeen kun oli kirjan avannut.
Jotakin jäi kuitenkin epäselväksi, oliko se sielu joka sotataotuilla oli vai jokin muu? Jos se oli sielu, kuten elävillä olennoilla niin miten se yhdistyy metalliin? kirjasta selvinnyttä
Ps
Näköjään oli jäänyt aikaisemmin tämä kesken, ja julkaisematta. Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. t. Marghos
Morgraiven yliopisto lukusali Sharnissa, täältä pitäisi löytyä tietoa ja kirjoja, myös sellaisiakin teoksia joita ei mistään muualta löydy. Kirjoja hyllyriveittäin, koristeellisia tai ei, isoja ja pieniä, vanhoja ja uudempiakin ja silti, kun Unolmo etsi tietoa aikaisemmin ja istui nyt turhautuneena pöydän ääressä lukemassa, etsimässä tietoa ja eritoten yritäen rauhoittua.
Pöydällä oli muutama vanha teos ja kulunut kirja, kaikki avattuja. Paljastaen kirjojen sisältämän epämääräisyyden, tiedon vähyyden, tiedon vähyyden jonka Throneholdin sopimus on aiheuttanut.
Throneholdin Sopimus, joka allekirjoitettiin entisen Galifaran pääkaupungissa Throneholdissa vuonna 996, neljän jäljelle jääneen 'Viiden kansakunnan jäsenen' välillä ja joka päätti viimeisen sodan.
Yksi sopimuksen kiistellyimmistä ja ehkä myös tärkeimmistä päätöksistä oli sopimus sotataottujen vapauttaminenen ja luomisen ahjojen kieltäminen.
Siinä lepäsi ne vähäiset tiedot, kirjoissa hänen edessään, ne tiedot mitä hän oli löytänyt ja kerännyt, outoa sillä löydety tiedot eivät juurikaan paljastaneet yhtään mitään. Ei mitään? Se kertoi itsessään jo paljon. Tieto mitä löytyi ei ollut sen ihmeempää tietoa mitä Unolmo ei jo olisi tiennyt saati sitten saanut aikaisemmin omien Cannithin talon opettajien toimesta.
Cannithin suku oli erikoistunut luomiseen ja Cannithin suku oli ainoa jolta löytyi tietoa ja taitoa rakentaa sotataottuja ja muita lukemattomia ihmeitä joihin nykypäivänä saattoi törmätä, ihan jokapäiväisessäkin elämässä.
Olihan se tietysti hienoa ja mieltä ylistävää, kyllä hän kaiken sen jo tiesi eikä se tuonut mitään uutta hänelle tämän taivaan alla...
Mutta ei mitään ahjoista, niiden toimintaperiaatteista tai rakenteista. Ei siis mitään uutta tai tuoretta, ei mitään! Ei mitään sijainneista, ei mainintaa paikoista, ei mitään!
Nostaen ärtyneenä väsyneen katseensa lukemansa, oikeastaan selailemansa kirjan aukeamalta Unolmo huomasi yllättyneenä jonkin kääröön pakatun ohuen ja littanan, kovan esineen olevan edessään pöydällä avattujen kirjojen päällä. Käärön päälle oli kirjoitettu Unolmo eikä muuta. Miten se oli siihen tullut, mistä se oli ilmestynyt ja varsinkin kuka sen oli tuonut? Nopeasti vilkaisten ympärilleen Unolmo ei nähnyt ketään, tai ovella seisovan vahdin ja pöytänsä ääressä istuvan kirjastonhoitajan lisäksi ei ollut ketään.
Varovaisesti Unolmo avasi käärön. Sisältä paljastui ohut kovakantinen teos, Cannithin suvun symboli kannessaan. Vapisevin käsin Unolmo avasi teoksen ja aloitti lukemisen...
Käytetyt kirjoitusmerkit olivat outoja, vanhahtavia ja siten hiukan epämääräisiä mutta kyllä niistä jotenkin sai jotakin selvyyttä...
Pyyhkien kylmää hikeä otsaltaan, Unolmo antoi epäilevän katseensa jälleen kiertää salia, tyhjää salia kuten se edelleenkin vaikutti olevan ajatukset joita oli pyörinyt sen jälkeen kun oli kirjan avannut.
Jotakin jäi kuitenkin epäselväksi, oliko se sielu joka sotataotuilla oli vai jokin muu? Jos se oli sielu, kuten elävillä olennoilla niin miten se yhdistyy metalliin? kirjasta selvinnyttä
Ps
Näköjään oli jäänyt aikaisemmin tämä kesken, ja julkaisematta. Mutta parempi myöhään kuin ei ollenkaan. t. Marghos
maanantai 14. helmikuuta 2011
Viesti
Merrix d’Cannith istui toimistossaan, lukien päivän raportteja rutiininomaisesti. Monet hänen agenteistaan kirjoittelivat hänelle turhankin tiheään ja turhan paljon, luultavasti yrittäen näyttää tärkeämmiltä kuin oikeasti ovat. Hän oli jo tottunut lukemaan heidän kirjallisten ripulien tuotosten rivien välistä ydinasiat jo parissa sekunnissa. Normaalisti tämmöinen lähes tahallinen hänen aikansa tuhlaus saisi Merrixin varsin ärsyyntyneeksi, mutta tänään oli ollut hyvä päivä. Hän uhrasi vielä yhden katseen puneiselle jalokivelle ennenkuin jatkoi jälleen raporttien parissa.
Yllättäen hän tunsi kuinka hänen huoneensa suojaloitsut aktivoitiovat. Joku oli lähettänyt häntä kohti loitsun. Hänen päivänsä näköjään parani hetki hetkeltä, pieni magian harjoittelu olisi juuri sopiva tekosyy jättää raporttien lukemisen johonkin myöhempään ajankohtaan. Merrix levitti tietoisuutensa ja alkoi tutkia häneen lähetyttyä loitsua, joka oli jäänyt kiini suojaloitsuihin kuin itikka hämähäkin verkkoon. Tämä oli.. omituista. Se vaikutti yksinkertaiselta viestiltä, lähetettynä vieläkin yksinkertaisemmalla rituaallilla. Hän tutki loitsun varovasti, epäillen josko se olisi hyvin naamoitu ansa.
Mutta ei, se tosiaankin oli pelkkä ”Lähetys”, mitätön rituaali jonka jo kisällivelhot pystyivät oppimaan. Sen avulla pystyi lähettämään lyhyen viestin jollekkin toverilleen, missä tahansa he sattuivat olemaankin. Merrix pohitkin raivoissaan kuka hänen tuttavistaan olisi vaivaituanut ottamaan häneen yhteyttä moisella.. tempulla. Jos hän olisi ollut tekemessä jotain mielenkiintoisempaa, hän olis jopa saattanut loukkaantua moisestä häiriöstä. Mutta nyt lyhytsanaisen viestin kuuleminen olisi hyvä vastapaino raskaille raporteille.
”Gamin murhattu. Sisäpuolelta. Kaarti hyödytön. Tarvitsen luotettavia, mutta ulkopuolisia selvittämään asiaa. Voimakkaita, murhaajalla on.. lahjoja. Nopeasti, ennenkuin juttu leviää. Pyydän. Muista kisälliaikamme. anteeksi viestitapa nopein.”
Heh, täsmälleen 25 sanaa, juuri niin paljon kuin rituaali sallii. Lähettäjä oli näköjään Zavien, hänen kisälliakojen ystävä . Onatarin nimeen, hän ei ollut nähnyt häntä sitten Throneholdin sopimuksen solvimisen jälkeen. Hän varmaan edelleenkin mätäni Kennrunin sivutalon johdossa. Siellä onkin ollut hiljaista, ei mitään löytöjä eikä edes raportteja. Razel olikin ainoa velho siellä jolla oli vähänkään visiota ja hän sattui kaatumaan sodassa, tuomiten koko jumalten hylkäämän paikan junnaamaan paikallaan. Eikö ne tosiiankaan edes onnistuneet postamaan sitä kaartin kapteenia kuvioista? Hyödytöntä porukkaa.
Hmm.. Zavien ei ehkä ollut hyödyllisin kontakti, mutta hän oli hyvällä tuulella. Ja hän tosiaankin muisti heidän kisälliaikansa. Saikohan Tarmod ikinä selville kuka oikein uudellenohjeilmoi hänen koiransa nylkyttämään lekturin koipea? Ehkäpä hän laittaisi jonkun agenttinsa asialle? Ei nillä näköjään mitään muutakaan raknetavaa tekemistä ollut. Merrix kuitenkin antoi nostalgian lipua ohitse ja alkoi pohtia kenet hän oikein lähettäisi Kennrunniin. Hän pohti talon jäseniä täällä Sharnissa. Monta nimeä tuli hänen mieleensä, mutta ei. Hän tarvitsisi kaikkia heitä täällä, varsinkin nyt kun se kivi löydettiin.
Niin.. Se kivi. Hän voisi lähettää ne kiven löytäjät. Niillä tuntui olevan jonkinlaisia lahjoja säilyä hengissä ja heitä pitää muutenkin pitää silmällä. Kyllä.. he sopivat täydellisesti. Tänään oli tosiaan hyvä päivä.
Yllättäen hän tunsi kuinka hänen huoneensa suojaloitsut aktivoitiovat. Joku oli lähettänyt häntä kohti loitsun. Hänen päivänsä näköjään parani hetki hetkeltä, pieni magian harjoittelu olisi juuri sopiva tekosyy jättää raporttien lukemisen johonkin myöhempään ajankohtaan. Merrix levitti tietoisuutensa ja alkoi tutkia häneen lähetyttyä loitsua, joka oli jäänyt kiini suojaloitsuihin kuin itikka hämähäkin verkkoon. Tämä oli.. omituista. Se vaikutti yksinkertaiselta viestiltä, lähetettynä vieläkin yksinkertaisemmalla rituaallilla. Hän tutki loitsun varovasti, epäillen josko se olisi hyvin naamoitu ansa.
Mutta ei, se tosiaankin oli pelkkä ”Lähetys”, mitätön rituaali jonka jo kisällivelhot pystyivät oppimaan. Sen avulla pystyi lähettämään lyhyen viestin jollekkin toverilleen, missä tahansa he sattuivat olemaankin. Merrix pohitkin raivoissaan kuka hänen tuttavistaan olisi vaivaituanut ottamaan häneen yhteyttä moisella.. tempulla. Jos hän olisi ollut tekemessä jotain mielenkiintoisempaa, hän olis jopa saattanut loukkaantua moisestä häiriöstä. Mutta nyt lyhytsanaisen viestin kuuleminen olisi hyvä vastapaino raskaille raporteille.
”Gamin murhattu. Sisäpuolelta. Kaarti hyödytön. Tarvitsen luotettavia, mutta ulkopuolisia selvittämään asiaa. Voimakkaita, murhaajalla on.. lahjoja. Nopeasti, ennenkuin juttu leviää. Pyydän. Muista kisälliaikamme. anteeksi viestitapa nopein.”
Heh, täsmälleen 25 sanaa, juuri niin paljon kuin rituaali sallii. Lähettäjä oli näköjään Zavien, hänen kisälliakojen ystävä . Onatarin nimeen, hän ei ollut nähnyt häntä sitten Throneholdin sopimuksen solvimisen jälkeen. Hän varmaan edelleenkin mätäni Kennrunin sivutalon johdossa. Siellä onkin ollut hiljaista, ei mitään löytöjä eikä edes raportteja. Razel olikin ainoa velho siellä jolla oli vähänkään visiota ja hän sattui kaatumaan sodassa, tuomiten koko jumalten hylkäämän paikan junnaamaan paikallaan. Eikö ne tosiiankaan edes onnistuneet postamaan sitä kaartin kapteenia kuvioista? Hyödytöntä porukkaa.
Hmm.. Zavien ei ehkä ollut hyödyllisin kontakti, mutta hän oli hyvällä tuulella. Ja hän tosiaankin muisti heidän kisälliaikansa. Saikohan Tarmod ikinä selville kuka oikein uudellenohjeilmoi hänen koiransa nylkyttämään lekturin koipea? Ehkäpä hän laittaisi jonkun agenttinsa asialle? Ei nillä näköjään mitään muutakaan raknetavaa tekemistä ollut. Merrix kuitenkin antoi nostalgian lipua ohitse ja alkoi pohtia kenet hän oikein lähettäisi Kennrunniin. Hän pohti talon jäseniä täällä Sharnissa. Monta nimeä tuli hänen mieleensä, mutta ei. Hän tarvitsisi kaikkia heitä täällä, varsinkin nyt kun se kivi löydettiin.
Niin.. Se kivi. Hän voisi lähettää ne kiven löytäjät. Niillä tuntui olevan jonkinlaisia lahjoja säilyä hengissä ja heitä pitää muutenkin pitää silmällä. Kyllä.. he sopivat täydellisesti. Tänään oli tosiaan hyvä päivä.
sunnuntai 13. helmikuuta 2011
Miekkojen Kehä
Rautasilmä käveli Sharnin korkeilla kaduilla. Hänen oli tarkoitus mennä Valon temppeliin meditoimaan, niin hän oli ainakin kertonut tovereilleen ennen lähtöään asunnosta. Mutta niin paljon oli tapahtunut, niin paljon ajatuksia kaiverteli hänen mieltään ja niin moni kivulias haava raastoi hänen ruumistaan. Hän ei mitenkään voisi saavuttaa meditoimiseen vaadittavaa mielenrauhaa tässä tilassa. Joten hän käveli päämärättömästi ja antoi ajatustensa harhailla.
Kolme uhria jatkuvasti kamppasi hänen ajatustensa juoksun. Ensimmäinen ”terä” sillalla, fanaattinen murhaaja, niin täynnä pahantahtoista ylpeyttä. Toinen ”terä”, joka lähetettiin peräämme, luultavasti oikeamielisen koston vuoksi. Ja kolmas, ”nimetön”, joka jäi metalliseen kohtuunsa ja tuomittu jäämään sinne ikuisesti ilman elämän kosketusta.
Hän pohti rautaisia veljiään, muita sotataottuja… ”Sotataottu”, jo meidän nimi kantaa kahleemme ja kohtalomme. Sotaa varten taottu, kuin miekka tai haarniska, jonkun muun työkalu. Kuin minkä tahansa haarniskan tai työkalun, kohtalomme on selvä. Ennemmin tai myöhemmin voimakkainkin ja kokeneinkin sotataottu menee rikki ja joutuu korvatuiksi uudella. Mutta ihmiset edelleen valittaa sodan tappioista, vaikerrellen kuinka monta ihmishenkeä näissä taistoissa menetettiinkään. Miksi kukaan ei uhrannut ajatusta veljilleni? Edes pientä tippaa sympatiaa?
Sitten hän näki pari ihmislasta juoksevan hänen ohitseen. En ymmärtänyt heidän leikkiään, mutta ymmärsin heidän äitien huolehtivat katseet. Toinen äiti huusi lasten perään, käskien heitä olemaan varovaisempia. Sitten ymmärsin. Meillä ei ole vanhempia, jotka välittäisivät meistä ja itkisivät jos kuolisimme. Meillä ei ole vanhempia jotka opettaisivat meitä välttämään heidän virheensä. Meidät taotaan, koulutetaan ja tapetaan mitättömissä sodissa. Jäänteemme kerätään ja meidät taotaan uudestaan, koulutetaan taas ja tapetaan. Eikä kukaan, kukaan, vuodata puolestamme edes yhtä kyyneltä.
”Eikö me voitaisi käyttää tätä ahjoa ja tehdä meille kaikille henkivartijat?”
Avvilin sanat sotataottuja tuottavassa ahjossa koski edelleen. Vaiika Avvil ei ehkä ollut kirkkain henkikö jonka Rautasilmä oli tavannut, hänen sanansa puhui selkeästi. Hänelle veljeni olivat vain haarniskan korvike, jokin pois heitettävä esine kärsimään hänen puolestaan taistelussa. Eikö Rautasilmän esimerkki meinannut mitään? Oliko hänen valonsa niin heikko, ettei se voi johdattaa ketään?
Rautasilmä huomasi askeleensa voimistuvan, ryhtinsä suoristuvan ja tunteidensa kuohuvan. Milloin hän oikein oli viimeksi meditoinut? Jokaisella askeleella hänen vihansa kasvoi, miksei kukaan välitä? Miksei kukaan halua meille muuta kuin kuolemaa? Ehkä terien jumala ”Miekkojen Lordi” oli oikeassa? Hän ainakin välittää meistä. Rautasilmä katosi ympärilleen ja viimeinkin huomasi kuinka paljon pitempi hän oli noita himmeitä ihmisiä. Kuinka paljon voimakkaampi hän olikaan heihin verrattuna..
EI.
”Miekkojen Lordi” ei välitä. Hän ei halua meidän kasvavan, vaan kuolevan taistelussa. Hänen johdollaan sotataotut tulisivat todella valottomiksi esineiksi, miekoiksi jotka ovat tuomittu tuhoutumaan taisteluissa. Sitten taotuiksi uudestaan, vain uutta kuolemaa varten. Jos ”miekkojen lordi” oikeasti välittäisi, ei hänen suunnitelmansa sisältäisi niin monen sotataotun lähettämistä kuolemaan. Hän selkeästi näkee meidät miekkoina, leluina jotka kulutetaan loppuun ennen kuin hankitaan uudet.. Rautasilmä pohti olisiko hänen äsken näkemänsä äiti valmis lähettämään lapsensa kuolemaan koston vuoksi? Kukaan ei tule itkemään miekan perään.
Sitten Rautasilmä pysähtyi. Kaikki valkeni hänelle ja hänen elämänsä tarkoitus avautui hänelle. Hän välittäisi. Hän opettaisi veljilleen kuinka olla jotain muuta kuin ase, opettaisi siitä kuinka ansaita muiden kunnioitus. Hänen tulisi inspiroida veljiään jättämään aseensa ja oppimaan jotain muuta kuin tuottamaan kuolemaa. Se on suuri tehtävä, ehkä suurempi kuin mihin hän ikinä kykenisi. Miekkojen Lordi, koko Deneithin talo ja luultavasti suuri osa Cannithin taloa myös haluaisivat hänet hengiltä pelkästään tuon viestin takia. Mutta jonkun pitää aloittaa, tai muuten kuoleman kierre ei tule ikinä loppumaan.
Kolme uhria jatkuvasti kamppasi hänen ajatustensa juoksun. Ensimmäinen ”terä” sillalla, fanaattinen murhaaja, niin täynnä pahantahtoista ylpeyttä. Toinen ”terä”, joka lähetettiin peräämme, luultavasti oikeamielisen koston vuoksi. Ja kolmas, ”nimetön”, joka jäi metalliseen kohtuunsa ja tuomittu jäämään sinne ikuisesti ilman elämän kosketusta.
Hän pohti rautaisia veljiään, muita sotataottuja… ”Sotataottu”, jo meidän nimi kantaa kahleemme ja kohtalomme. Sotaa varten taottu, kuin miekka tai haarniska, jonkun muun työkalu. Kuin minkä tahansa haarniskan tai työkalun, kohtalomme on selvä. Ennemmin tai myöhemmin voimakkainkin ja kokeneinkin sotataottu menee rikki ja joutuu korvatuiksi uudella. Mutta ihmiset edelleen valittaa sodan tappioista, vaikerrellen kuinka monta ihmishenkeä näissä taistoissa menetettiinkään. Miksi kukaan ei uhrannut ajatusta veljilleni? Edes pientä tippaa sympatiaa?
Sitten hän näki pari ihmislasta juoksevan hänen ohitseen. En ymmärtänyt heidän leikkiään, mutta ymmärsin heidän äitien huolehtivat katseet. Toinen äiti huusi lasten perään, käskien heitä olemaan varovaisempia. Sitten ymmärsin. Meillä ei ole vanhempia, jotka välittäisivät meistä ja itkisivät jos kuolisimme. Meillä ei ole vanhempia jotka opettaisivat meitä välttämään heidän virheensä. Meidät taotaan, koulutetaan ja tapetaan mitättömissä sodissa. Jäänteemme kerätään ja meidät taotaan uudestaan, koulutetaan taas ja tapetaan. Eikä kukaan, kukaan, vuodata puolestamme edes yhtä kyyneltä.
”Eikö me voitaisi käyttää tätä ahjoa ja tehdä meille kaikille henkivartijat?”
Avvilin sanat sotataottuja tuottavassa ahjossa koski edelleen. Vaiika Avvil ei ehkä ollut kirkkain henkikö jonka Rautasilmä oli tavannut, hänen sanansa puhui selkeästi. Hänelle veljeni olivat vain haarniskan korvike, jokin pois heitettävä esine kärsimään hänen puolestaan taistelussa. Eikö Rautasilmän esimerkki meinannut mitään? Oliko hänen valonsa niin heikko, ettei se voi johdattaa ketään?
Rautasilmä huomasi askeleensa voimistuvan, ryhtinsä suoristuvan ja tunteidensa kuohuvan. Milloin hän oikein oli viimeksi meditoinut? Jokaisella askeleella hänen vihansa kasvoi, miksei kukaan välitä? Miksei kukaan halua meille muuta kuin kuolemaa? Ehkä terien jumala ”Miekkojen Lordi” oli oikeassa? Hän ainakin välittää meistä. Rautasilmä katosi ympärilleen ja viimeinkin huomasi kuinka paljon pitempi hän oli noita himmeitä ihmisiä. Kuinka paljon voimakkaampi hän olikaan heihin verrattuna..
EI.
”Miekkojen Lordi” ei välitä. Hän ei halua meidän kasvavan, vaan kuolevan taistelussa. Hänen johdollaan sotataotut tulisivat todella valottomiksi esineiksi, miekoiksi jotka ovat tuomittu tuhoutumaan taisteluissa. Sitten taotuiksi uudestaan, vain uutta kuolemaa varten. Jos ”miekkojen lordi” oikeasti välittäisi, ei hänen suunnitelmansa sisältäisi niin monen sotataotun lähettämistä kuolemaan. Hän selkeästi näkee meidät miekkoina, leluina jotka kulutetaan loppuun ennen kuin hankitaan uudet.. Rautasilmä pohti olisiko hänen äsken näkemänsä äiti valmis lähettämään lapsensa kuolemaan koston vuoksi? Kukaan ei tule itkemään miekan perään.
Sitten Rautasilmä pysähtyi. Kaikki valkeni hänelle ja hänen elämänsä tarkoitus avautui hänelle. Hän välittäisi. Hän opettaisi veljilleen kuinka olla jotain muuta kuin ase, opettaisi siitä kuinka ansaita muiden kunnioitus. Hänen tulisi inspiroida veljiään jättämään aseensa ja oppimaan jotain muuta kuin tuottamaan kuolemaa. Se on suuri tehtävä, ehkä suurempi kuin mihin hän ikinä kykenisi. Miekkojen Lordi, koko Deneithin talo ja luultavasti suuri osa Cannithin taloa myös haluaisivat hänet hengiltä pelkästään tuon viestin takia. Mutta jonkun pitää aloittaa, tai muuten kuoleman kierre ei tule ikinä loppumaan.
Välinäytös: Valon temppelillä (osa 2)
Tyttö oli ehkä neljäntoista, korkeintaan kuudentoista vanha. Hänen silmänsä peitti valkoinen liina ja hänen vieressään seisoi palvelija - vanha ihmisnainen nimeltä Deshano. Tyttöä oli kutsuttu nimella Zai. Hän näytti ihmiseltä, mutta hänessä oli jotain hyvin outoa. Munkit jotka olivat vartioineet häntä olivat ulkopuolella. Myös temppelinvanhin, Harnoillen, oli jäänyt ulkopuolelle. Huoneessa oli kolme naista.
Lendar katseli Zaita tutkivasti, mulkoilevan Deshanon mielestä todennäköisesti tunkeilevasti. Lendar ei välittänyt siitä. Hän oli jättänyt aseensa temppelinvanhimman pyynnöstä toiseen huoneeseen.
Zai viittasi kädellään ja Deshanon siirtyi huoneen nurkkaan, istuutui tyynylle ja käänsi huomionsa neuletyöhön. Koko huone oli täynnä patjoja ja tyynyjä. Verhot peittivät sen seinät. Tila oli hyvin hiljainen ja rauhallinen. Zai istuutui tyynylle ja viittasi myös Lendarin istuutumaan.
He istuivat siinä vastakkain, he istuivat pitkään. Zai hyräili lähes äänettömästi ja heilui hitaasti edestakaisin. Lendarin valtasi outo raukeus. Jokin osa hänestä rekisteröi, että Deshano ensin sytytti suitsukkeita, joiden tuoksu hiipi hänen sisimpäänsä, ja toi sitten heille kristallipikarit, joissa oli jotain punaviinin näköistä nestettä. Lendar tarttui omaansa. Osa hänestä huusi varoitusta, mutta se osa oli hyvin pieni.
Liian pieni.
Lendar katseli Zaita tutkivasti, mulkoilevan Deshanon mielestä todennäköisesti tunkeilevasti. Lendar ei välittänyt siitä. Hän oli jättänyt aseensa temppelinvanhimman pyynnöstä toiseen huoneeseen.
Zai viittasi kädellään ja Deshanon siirtyi huoneen nurkkaan, istuutui tyynylle ja käänsi huomionsa neuletyöhön. Koko huone oli täynnä patjoja ja tyynyjä. Verhot peittivät sen seinät. Tila oli hyvin hiljainen ja rauhallinen. Zai istuutui tyynylle ja viittasi myös Lendarin istuutumaan.
He istuivat siinä vastakkain, he istuivat pitkään. Zai hyräili lähes äänettömästi ja heilui hitaasti edestakaisin. Lendarin valtasi outo raukeus. Jokin osa hänestä rekisteröi, että Deshano ensin sytytti suitsukkeita, joiden tuoksu hiipi hänen sisimpäänsä, ja toi sitten heille kristallipikarit, joissa oli jotain punaviinin näköistä nestettä. Lendar tarttui omaansa. Osa hänestä huusi varoitusta, mutta se osa oli hyvin pieni.
Liian pieni.
torstai 10. helmikuuta 2011
"Tummat kappaleet lentävät kohti, satuttavat minua ja jotakuta toista päälläni. Osuessaan ne ruhjovat, viiltävät, murskaavat. Jotakin lämmintä valuu päälleni. Ylhäällä vihaiset silmät vaativat lisää, huudot muuttuvat vihan hyökyaalloksi. Yksi ääni nousee yli muiden: 'Sekasikiö, tappakaa sekasikiö ja sen huoranarttu!'. Hahmo päälläni vaikertaa, huokaisee, vaikenee. Kivi osuu päähäni, pimeys."
Herään hikisenä painajaisestani. Sharniin tultuani ne ovat palanneet. Ihmisten haju ja tavat, valheita toisten takana. Sivistys: Kuinka ojentaa myrkytetty viinilasi samalla hymyillen ja ehdottaen sovintoa. Kaipaan takaisin luontoon, tai edes viemäreihin.
Alejon sanoi aikoinaan, että ihmiset eivät pohjimmiltaan ole pahoja, he vain eivät osaa luottaa muihin, koska he luottavat aina vääriin henkilöihin. Huomasihan sen Cannithin talossa: He eivät voi ymmärtää, että vaarallisin miekka ei ole yleensä se, joka on näkyvillä edessä, vaan se, joka on piilossa takana.
Sivistys...
maanantai 7. helmikuuta 2011
Välinäytös; d'Cannith, Lady Elaydren
Huone oli iso, verhot viistivät lattiaa mutta silti huoneessa oli hyvä valaistus, yhdellä seinustalla takka toi lämpöä tulenliekkien nuollessa ja syödessä takkaan asetettuja puita.
Tummansiniseen kaapuun kietoutunut siro nainen istui keskellä huonetta, pöydän ääressä, tummansiniset silmät katsoivat tarkkaavaisesti edessä olevalla pöydällä olevaa avattua pergamenttia, hän oli murtanut siitä sukunsa, d'Cannithin sinetin.
Hänen mustissa hiuksissaan oli koristeena hopeaa ja turkoosia. Saatuaan tekstin luettua Lady Elaydrenin tuli yhtäkkiä aivan kylmä ja hänen teki mieli rytätä ja heittää edessään oleva pergamentti suoraan huoneen nurkassa olevaan takkaan mutta onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä. Hän käänsi katseensa viestin alkuun ja aloitti jälleen ylimmältä riviltä
Hyvä Lady Elaydren
Olen kuullut että olet tekemässä joitakin tutkimuksia Sharnissa ikäväkseni näitä tutkimuksia ei ole valtuutettu, eikä niitä ole hyväksytetty minulla ja nyt on selvinnyt että olemme menettäneet jo yhden historioitsijan, Bonal Geldenin vuoksesi. Pyydänkin sinua toimittamaan minulle kaikki mahdolliset hallussasi olevat Geldenin paperit ja tavarat, hänen avustuksellaan löytämäsi tiedot ja esineet, oli niistä sitten mitään etua tai hyöytä talollemme ja pitämään asian salassa. Näin tehdessäsi otan asian esille seuraavassa keskutelutuokiossamme ja mainitsen myös sinut kiittäen avustasi.
Odotan sinun toimivan perheemme ja sukumme eduksi.
Merrix d'Cannith
Lady Elaydren käänsi päätään, palvelijan selvittäessä kurkkuaan ja kysyen heti perään kysymyksen jota Elaydren osasi odottaa mutta johon hänellä ei ollut vastausta.
"Mylady, minkä vastauksen vien herralleni?"
Tummansiniseen kaapuun kietoutunut siro nainen istui keskellä huonetta, pöydän ääressä, tummansiniset silmät katsoivat tarkkaavaisesti edessä olevalla pöydällä olevaa avattua pergamenttia, hän oli murtanut siitä sukunsa, d'Cannithin sinetin.
Hänen mustissa hiuksissaan oli koristeena hopeaa ja turkoosia. Saatuaan tekstin luettua Lady Elaydrenin tuli yhtäkkiä aivan kylmä ja hänen teki mieli rytätä ja heittää edessään oleva pergamentti suoraan huoneen nurkassa olevaan takkaan mutta onnistui kuitenkin hillitsemään itsensä. Hän käänsi katseensa viestin alkuun ja aloitti jälleen ylimmältä riviltä
Hyvä Lady Elaydren
Olen kuullut että olet tekemässä joitakin tutkimuksia Sharnissa ikäväkseni näitä tutkimuksia ei ole valtuutettu, eikä niitä ole hyväksytetty minulla ja nyt on selvinnyt että olemme menettäneet jo yhden historioitsijan, Bonal Geldenin vuoksesi. Pyydänkin sinua toimittamaan minulle kaikki mahdolliset hallussasi olevat Geldenin paperit ja tavarat, hänen avustuksellaan löytämäsi tiedot ja esineet, oli niistä sitten mitään etua tai hyöytä talollemme ja pitämään asian salassa. Näin tehdessäsi otan asian esille seuraavassa keskutelutuokiossamme ja mainitsen myös sinut kiittäen avustasi.
Odotan sinun toimivan perheemme ja sukumme eduksi.
Merrix d'Cannith
Lady Elaydren käänsi päätään, palvelijan selvittäessä kurkkuaan ja kysyen heti perään kysymyksen jota Elaydren osasi odottaa mutta johon hänellä ei ollut vastausta.
"Mylady, minkä vastauksen vien herralleni?"
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)